Sivun toiminnot
Katja Kettu: Kätilö
Huhhuh mikä kirja. Kun pääsin loppuun, oli aloitettava alusta uudelleen.
Piti tarkistaa, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat. Mikä oli takaumaa, kuka missäkin puhui, oliko vuosi 1944 vai 1945 ja mikä kuukausi on meneillään. Mitä oikeasti Lapin sodassa tapahtui.
Ennen muuta piti vielä uudelleen ihmetellä tuota merkillistä kieltä, jossa Katja Kettu on niin taitava.
Varoituksen sanakin on tässä paikallaan: en olisi voinut lukea tätä kirjaa äidilleni ääneen, ja luulen että sama koskee ikätovereitani. Sen verran hienostelematonta kieltä ja ujostelematonta ilmaisua ovat mm. miehen ja naisen suhteitten kuvaukset.
Kätilö Jumalan armosta, punikkiäpärä, Vikasilmä, Villisilmä näkee vastapurtu napanuora suupielessä puhtaat saappaat ovenpielessä ja pitkän kaunisvartisen miehen kameran kanssa. Mies on SS-upseeri, ja hänen katseensa on ”koiraan katse, vaatimen vainunneen hirvaan katse”.
Kun mies katsoi, ”minä olin jo sulanut, liuennut, uponnut jonnekin syvälle alkumereen, jossa merikoirat nuolevat kantapäitä ja tulinen tähti saa lihan kärventymään.”
”Jumalani, tuon miehen mie haluan.”
Johann Angelhurstin näkeminen oli kätilön menoa.
Tuohon aikaan kuka tahansa pohjoisen naisista ei olisi voinut tehdä kuten kätilö: hankkiutua sinne mihin kiinnostava mies lähti. Kätilön työ edellytti liikkumista ja antoi muita suuremmat vapaudet, lähteä Titovkan vankileirille.
Titovkaan joutuneiden sotavankien katsastus kuuluu Villisilmälle, jonka tehtäviin kuuluu mm. ilmoittaa heti esinahattomat vangit. Nämä siirretään toisaalle. Me kyllä tiedämme minne, ehkä kaikki eivät vielä tuolloin tienneet.
Vankileirin Operaatio Navetta on kätilölle pitkään kiellettyä aluetta, kunnes senkin kuvottavan vastenmielinen salaisuus paljastuu.
On kirjoja, joita lukiessa voi kuulla musiikkia. Kätilöä lukiessa tuoksuu ja lemuaa. On hyvää tekeviä ja vastenmielisiä hajuja.
Naiset sanovat Johannin saaneen hajunsa rykimäaikaan tapetusta hirvaasta. Mies ”haisi niin tuskaisen hyvälle”.
Tuoksua levittävät myös terveysyrtit. Suopursun melkein haistaa lukiessaan. Jäämereltä hitaasti hiipuva halla tuoksuu.
Naistentauditkin kätilö toteaa haistamalla. Johann Angelhurst arvelee, että Villisilmä löytäisi nuuhkimalla vaikka riekonmunan mättäältä.
Kätilö kuljettaa Laestadiuksen postillaa mukanaan. Muuten siitä ei olisi voinut ottaa pakkotilanteessa sivuja sytykkeiksi. Mutta niin saattoi tehdä, koska kätilö osasi Laestadiuksen saarnat ulkoa.
Kätilö on hurja kirja ihmisistä Lapin sodassa, solidaarisuudesta ja pettämisestä, Natsi-Saksan toimista Lapissa ja siitä mitä tapahtui kun aseveljeys muuttui vihollisuudeksi.
Kirjan sanotaan perustuvan tosiasioihin. Mietin, oliko Angelhurst tuon kaiken intohimon arvoinen. Turha miettiä. Ei ihmistä aina järki ohjaa.
Tässä muutama kirjan aihepiiriin liittyvä linkki:
saksalaisten sotaveteraanien valokuvia Lapin sodasta http://personal.inet.fi/koti/pekka.jaatinen/galler1.html
Babi Jar -wikipediassa
http://fi.wikipedia.org/wiki/Babyn_Jar
http://fi.wikipedia.org/wiki/Eduard_Dietl
Puhdistus tämäkin
Kirja näytti uuden näkökulman. Hyvin epämiellyttävän.
Traagista
Katja Kettu kuvaa kyllä seksuaalisuutta melkoisella palolla, jotain hyvin kaunistakin naisen paljaassa himossa on. Harvoin siitä näin kirjoitetaan. Mietin, että on aika traaginen tilanne: oma ruumis on samaan aikaan sekä suuren nautinnon lähde ja että aivan suojaton väkivallan edessä. Sitä voidaan käyttää, loukata, ruhjoa, nöyryyttää. Ehkä jo tieto väkivallan mahdollisuudesta rajoittaa monien naisten elämää.
Ehkä se, että Villisilmä oli saanut kokea ruumiin ilot, sai hänet kestämään hengissä kaiken hirvittävyydenkin keskellä. Jos kirja olisi ollut elokuva, olisin pistänyt silmät kiinni.
Sukupolvista ja sukkahousuista
Tästäpä tuli mieleen toinen sukupolvia erottava asia: sukkahousut. Ne nimittäin tulivat Suomeen 60-luvulla. Muistan hyvin, ja Wikipedian mukaan ensimmäiset valmistettiin Ranskassa 1958.
Lapin sodan aikaan niitä ei ollut, vaikka kirjan loppupuolella mainittiin repeilevät sukkahousut. Katja Kettu on nuori ihminen, eikä voi kaikkea tietää. Kustannustoimittajan olisi pitänyt tietää. - Mutta pikku asia yhdet sukkahousut tässä kokonaisuudessa.
Lisää
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2011/2011-11-17/kulttuuri/kirjat/lapin-sota-naisen-kokemana
Sekava?
Tarkemmat kommentit myöhemmin.
Pohjoisessa kylmää kyytiä
Aloitin Kätilön lukemista kolme kertaa. Joka kerta kun olin päässyt noin 30 sivua eteenpäin, huokailin itsekseni: -Mä en kestä enää. Lopulta pakotin itseni väen väkisin nieleskelemään kirjan loppuun, kun kerran olin luvannut, mutta lujille se otti. Pienemmistäkin tuntemuksista olen heittänyt kirjoja nurkkaan.
En oleta, että romaanien tapahtumat kirjoitetaan jämptisti kronologisessa järjestyksessä, mutta oletan, että aikajanan murtamiseen on jokin syy, ja se antaa kokonaisuuteen muutakin kuin vain sekavuutta. Tässä syntyi vain sekokaaosta. En myöskään vierasta pohjoista puhetapaa tai mentaliteettia, sillä minulla ”junan tuomana” miniänä on yli 40 vuoden kokemus pohjoispohjalaisista ja lappilaisista. Saksalaisten olemisesta Pohjois-Suomessa, Lapin sodasta ja evakkomatkoista olen kuullut yllättävän paljon kokemusperäisiä tarinoita – totta vai tarua, en tiedä, mutta mielenkiintoista kyllä. Siksi Kätilön aihekaan ei ollut minulle vieras ja eksoottinen.
Mistä syystä Ketun kirja sitten tökki, vaikka alkuasetelma oli kohdallani varsin otollinen? Kaksi selkeää syytä olen löytänyt. Toinen on jo yllä viittaamani juonen sekavuus. Toinen ärsyyntymisen aihe on se, josta Kettua on kaikkein eniten kehuttu eli persoonallinen ja erikoinen kieli. Minusta se on hyvin teennäistä ja keinotekoisen tuntuista. Se ei solju luontevasti, vaan on kuin näyttelyesine, huomattavaksi tarkoitettu. Tässä yhteydessä tulee mieleen toinen kehuttu kirjailija, Anja Snellman, joka kirjoittaa hyviä tarinoita ajankohtaisista asioista, mutta mnua ärsyttävään ylihienostuneeseen tyyliin ”huomaattehan miten fiksu ja älykäs olen”. Ketun tyyli on ”huomaattehan, miten erikoinen olen”.
Mielenkiintoista!
Vetävä eepos
Teos nappasi kyytiinsä vähän kuten jokin dekkari. Aloin verrata sitä Remeksen kirjoihin. Kun olin lukenut esim. Uhrilennon, matkustin tutustumaan paikkoihin, joissa päähenkilöt seikkailivat. Pitäisikö nyt lähteä Titovkaan? Ehkä en vaivaudu.
Miehet saattavat lukea Ketun juttuja vähän toisin kuin naiset. Ns. sekavuuskaan ei minua pahemmin haitannut. Kirjahan oli näpeissäni koko lukemisen ajan. Saatoin palata takaisin, lukea ja tarkistaa tapahtumien järjestystä uudelleen.
Eniten ihmettelin sitä, miten noin nuori ihminen osaa kirjoittaa niin värikkäästi ja perehtyneenä aivan riippumatta siitä, mikä lopputuloksessa on totta ja mikä tarua.
Kätilö
Ketun kieli on rohkeaa, karuakin mutta myös kaunista, hienoja kielikuvia, luonnonkuvaus upeata.Tyyli säilyy joka lauseessa.
Kirja vaikutti tunnetasolla. Kettu ei anna valmiita elämänviisauksia mutta suurimpana koin "toinen on heikompi toista" -viisauden. Ihmettelen miten noinkin nuori ihminen on osannut välittää elämän tärkeimmät asiat kaiken tietoaineksen lisäksi.
Viittaan sivuille 287 (naisten kärsimykset), 254,275,318 ja 328.
Hurjia naisia
Katja ja Rosa
Luin jokin aika sitten Liksomin Reitarin. Aivan hurjan hieno kirja Reidar Särestöniemestä ja elämästä Ounasjoen varressa. Äiti veisaa Siionin virsiä ja isä Kansainvälistä. Poika soittaa mandoliinia, ihmettelee luonnon värisävyjä ja alkaa maalata. Ja myöhemmin poika paitsi maalaa myös reissaa - ja juhlii muun muassa Mukan ja Kekkosen kanssa.
Vähän samaa, vähän eri mieltä...
Tykkäsin paljon Ketun vahvasta ja omaperäisestä kielestä, ja siitä, miten saumattomasti se sopi yhteen vahvojen ja värikkäiden tapahtumien ja päähenkilöiden kanssa. Toisaalta olen osittain myös samaa mieltä kuin Eevali - kerronnan rumuus alkoi välillä tuntua aika itsetarkoitukselliselta ja sensaatiohakuiselta. Se oli vähän ärsyttävää.
Toisaalta en tiedä, miten tällaisesta aiheesta voisikaan kirjoittaa kauniisti, ja eikö se söisi tehoja. Välillä mielestäni Kettu onnistui kuitenkin kertomaan tosi hienovaraisesti isojakin asioita ja aiheuttaa vahvoja reaktioita mässäilemättä. Ehkä sitä olisi toivonut enemmänkin.
Jäin miettimään, miten tuntuu, että suomalaiset edelleen tietävät tosi vähän Lapin sodasta, ja että kuva siitä (ja muistakin Suomen sodista) on tosi siloiteltu.
Rikasta kieltä
Ailan arvio kirjasta osuu nappiin: Katja Ketun kieli kiehtoo ja panee eteläisen lukijan kielitaidon koville. Suomen kieli on harvoin niin rikasta ja raikasta kuin Ketun kirjassa. Upea suoritus!