Vuosi sitten kirjoitin toivomuksista, joita kirkko esitti hallitusohjelmaan. Ne koskivat ihmisten eriarvoistumisen ja syrjäytymisen ehkäisemistä. Tilanne oli huolestuttava, vaikka silloin elettiin vielä siinä uskossa, että pientä talouskasvua tapahtuu ja jaettavaa riittää.

Tämän vuoden alkaessa talous- ja työllisyysnäkymät ovat synkät. Koko Eurooppa näyttää vajoavan. Miltei päivittäin kuulemme huonoja uutisia, milloin Kreikasta, milloin Italiasta tai Irlannista. Pitkän ja kivuliaan prosessin jälkeen EU:ssa on kypsymässä näkemys, että kaikki EU-maat ovat samassa veneessä. Pysyäksemme pinnalla ja päästäksemme eteenpäin meidän on autettava toinen toistamme. Yhtäkään maata emme voi päästää konkurssiin, niin kauan kuin se on yhteisin toimenpitein estettävissä.

Miten pieni ihminen selviää päivästä päivään masentavan uutistulvan ja synkkien ennusteiden keskellä? Entä sitten kun työttömyys uhkaa tai konkurssi tulee? Mitä tahansa tulevaisuus tuokin tullessaan, meidän on yhdessä vahvistettava kaikkia mahdollisia turvaverkkoja, jotta yksikään meistä ei putoa veneestä. Yhteiskunta tekee voitavansa. Kirkon diakoniatyö tarjoaa sitten vihoviimeisen turvaverkon, kun kaikki muu on pettänyt.

Viimeaikojen epätoivoiset teot kuten perhesurmat pakottavat kysymään, riittävätkö yhteiskunnan, kirkon ja järjestöjen turvaverkot kaikkien suojaksi. Ajattelen, että meitä jokaista tarvitaan, jotta jo ennakolta voitaisiin ehkäistä lähimmäisten epätoivoa. Lähimmäisten tuki ja huolenpito ovat loppujen lopuksi arvaamattoman tärkeitä meidän kaikkien henkiselle jaksamiselle. On luotava toivoa ja uskoa siihen, että huominen on parempi. Yksin ei selvitä, mutta yhdessä pärjäämme. Mielestäni presidentinvaalit arvokeskusteluineen ovat tuoneet virkistävän tuulahduksen synkkien uutisten keskelle.

Rohkenen ajatella, että kirkoilla on nyt vertaansa vailla oleva tilaisuus pitää yllä ihmisten tulevaisuuden uskoa ja toivoa. Kristinuskon perussanoma on hyvä tuote. Sen varassa kestää.