Entä synnistä kärsineen lapsen elämä. Hänkin tarvitsee armahdusta, sillä lapsi ei ymmärrä sitä, että hän ei ole syyllinen, mutta voi silti ymmärtää tehneensä väärin ja kantaa tuota syyllisyyttä koko elämänsä sydämmellään. Silloin hänkin tarvitsee tuota armon ja anteeksisaamisen sanomaa, eli rippiä, turvakseen. Uskaltaako hän tunnustaa?

Pohtisimmeko sitä?

Olemmeko unohtaneet uhrin, eli lapsen?

Lapsi ei välttämättä ymmärrä sitä pahaa jota hän on kohdannut, vain sen, että se on väärin. Hän tuntee siitä syyllisyyttä ja saattaa kantaa sitä läpi koko elämänsä, aikuisenakin. Valtava paino synnin seurauksena josta ei ole ulos pääsyä. Se on suuri taakka ja tuottaa uhrille paljon inhimillistä kärsimystä. Lapsen tulisi aina saada tunnoltaan pois se, että hän ei ole syyllinen, vaikka juuri tekijä sen hänen kannettavakseen antaakin.

Olen sitä mieltä, että ei juuri kukaan tekijä tule tunnustamaan tätä syntiä kesken kaiken, vasta vuosikymmenten jälkeen, kun kaikki on jo ohi voi tehty synti alkaa tekijääkin painaa.

Älkäämme unohtako uhria.