Transportterin liukuovi on jäänyt oudosti raolleen. Tuuli hakkaa sitä lukkoa vasten. Auton sisällä ei näy liikettä.

Hätääntyneenä riuhtaisen oven niin auki kuin mahdollista. Pojasta ei näy jälkeäkään.

Sytytän kaikki auton sisävalot ja huudan keuhkoni ruvelle: ”Ville!” Ainoastaan lähimetsässä asuva kaiku toistaa karjaisuni vaisusti.

Mielestä alkaa pulputa epämääräistä tekstiä: Sen piti olla autossa. Sen piti odottaa, kun vien Emmin balettiin. Mihin se on nyt voinut mennä? Eihän se voi olla kaukana? Täällä on yli kymmenen astetta pakkasta!

Sisäinen kiihtymys vaihtuu ensin lamauttavaan pelkoon ja yltyy lopulta hallitsemattomaksi kauhuksi: nelivuotias poikani on eksyksissä ilman kunnollisia päällysvaatteita hyytävässä talvisäässä.

Alan säntäillä pitkin koulun pihaa. Tarkistan pyöräkatoksen, hylätyn maakellarin ja jopa talonmiehen asunnon. Poika on kadonnut jäljettömiin.

Sielun nurkista alkaa valua katkeran mustaa nestettä. Ei kai pienen pojan elämä voi päättyä näin? Eihän minulle voi käydä näin? Rantalomakin juuri varattiin.

Puhelin soi. Tuntematon numero. Sen täytyy olla poliisista.

Ääni on kuitenkin tuttu. Naapurin mies. Se kysyy: ”Olettekos muuten kotona?” ”Ei”, vastaan ytimekkäästi. ”Niin mä vähän aattelinkin, kun teidän poika kiertää tossa epätoivoissaan taloa. Sillä taitaa olla kylmä.”

En ehdi vastata mitään, kun hyppään Transportterin rattiin ja karautan kilometrin päässä olevaan kotipihaan. Autoa vastaan juoksee lumienkeliksi muuttunut poika.

”Miten ihmeessä löysit kotiin?” saan soperrettua kyynelten läpi. ”No iskä, et sä tajuu, tuo tähti tuolla näytti, missä koti on. Mä seurasin sitä. Se on mun oma tähti.”