Usko on luottamusharjoitus. Sinulta ei kysytä kannanottoa tai määrittelyä siihen, mihin uskot tai mitä pidät totena. Niillä kysymyksillä on paikkansa, mutta ne ovat toissijaisia siihen nähden, mihin elämässäsi luotat.

Et voi oppia tuntemaan itseäsi, ellei sinulla ole kokemusta siitä, että johonkin voi luottaa ja että on jotain, minkä valossa voit tutkia elämääsi. Mitä syvempi tuo luottamus on, sitä rohkeammin voit katsoa elämääsi ja itseäsi.

Sinussa on puolia, joita et aiemmin nähnyt. Sinä olet jotain muuta kuin ajattelit olevasi. Näet sen yhä syvemmin sitä mukaa kuin ymmärrät, että Jumalakin on jotain muuta kuin mitä ajattelit hänen olevan. Jumala on enemmän, hänessä on tilaa enemmän ja sinussa on tilaa hänelle enemmän kuin saatoit ajatella.

On vapauttavaa tietää, että Jumala on salaisuus. Silloin sinäkin olet syvempi salaisuus ja sinuun mahtuu enemmän — ei vain kipeitä salaisuuksia vaan myös tilaa ja mahdollisuuksia. Sitä enemmän, mitä rohkeammin lasket kaiken Jumalan käsiin.

Voit edetä vain pienin askelin, päivästä toiseen, vähän kerrassaan. Ei ole yhtä hetkeä, jolloin kaikki selkenee. Kaksi ihmistä, jotka vielä vuosikymmenten jälkeen luottavat toisiinsa, tietävät, että kaikki vasta alkoi siitä, kun he sanoivat ensimmäisen kerran rakastavansa toisiaan. Heidän on pitänyt uudistaa sitoumuksensa monta kertaa ilon, surun, pettymysten, kipeiden kokemusten ja uusien alkujen myötä.

Yhä uudestaan havaitset, että kaikki itse rakentamasi uskon- ja jumalankuvat sortuvat. Aina palaat lähtökohtaan, aina syvemmin: ”Etkö näe: minä olen ainoa, ei ole ketään muuta Jumalaa minun rinnallani.”