Kun he olivat soutaneet kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen stadionmitan verran, he näkivät Jeesuksen kävelevän järven aalloilla ja lähestyvän venettä. He pelästyivät. Mutta Jeesus sanoi: ”Minä tässä olen, älkää pelätkö.”

Joh.6:19–20

Opetuslasten hätään on helppo samaistua. He olivat veneessä keskellä järveä aaltojen raivotessa vaahtopäinä. Oli pimeä eikä Jeesus ollut heidän seurassaan. Ahdingon pyörteissä he vielä luulivat näkevänsä aaveen. He eivät tunnistaneet Jeesusta. Vasta Jeesuksen rauhoittavat sanat poistivat pelon. Matkallaan opetuslapset kohtasivat Jeesuksen ennennäkemättömällä tavalla.

Ajattelen omaa matkaani tähän päivään asti. Neljä vuosikymmentä kanttorina päättyi vuoden vaihtuessa. Jouluna olin jo lomalla. Joulun ajattomuus ja rauha kantoivat uuteen vaiheeseen. Joulukuusikin sai viipyä tavallista pitempään. Läksiäisjuhlassa oli haikeutta ja iloa, lämpöä ja ystävyyttä. Kiitän kaikista kohtaamisista vuosien varrella. Elämän kaikki sävellajit olivat niissä mukana. Nyt on aika oivaltaa, että elämä on tässä ja nyt, ei joskus jossain muualla.

Meille kaikille voi käydä niin kuin opetuslapsille myrskyn kourissa. Elämän mutkaisissa käänteissä emme tunnista Jeesusta. Pelko saa vallan. Virressä on toivon viesti: ”Oi kiitos, Herra väkevä, kun lohdutat nyt meitä ja äänes kuuluu keskellä myrskynkin säveleitä.” Tuttu ääni tuo turvan.