Minun jouluni alkaa toden teolla vasta, kun jouluseimi on kasattu ja istutettu kunniapaikalle takan viereen. Tänä vuonna jouluseimen rakentaminen oli erityisen haastavaa, sillä keväinen muutto oli kohdellut tallin asukkeja ankarammin kuin koskaan ennen.

Erityisesti Joosef oli tosi huonossa kunnossa. Huomattavista tukitoimista huolimatta se kaatui jatkuvasti nenälleen ja maata retkotti väsyneenä tallin lattialla.

Toinen huolenaiheeni oli tietäjien lahjat. Kasparin kultajyvät olivat valuneet kuusenkoristeiden sekaan, pyhä savu oli haihtunut ilmaan ja hunajasta tehty mirhapullo oli tahmannut yhden tietäjäraukan viitan.

Aasi oli sentään säilynyt ihmeen hyväkuntoisena. Se hymyili leveästi laatikon pohjalla, ikään kuin se olisi odottanut koko vuoden pääsyä takana reunalle.

Kun jouluseimi oli viimein kovalla työllä jo melkein kasattu, havahduin karmeaan tosiasiaan: Jeesus-lapsi oli hukassa! Kapaloidusta pienestä nyytistä ei näkynyt jälkeäkään. Kävin epätoivoissani läpi kaikki laatikoissa olleet koristeet, mutta Jeesus-lasta ei löytynyt.

Otsa rypyistä muhkuraisena istuin alas ja tuumailin: ”Mikä nyt neuvoksi?” Samassa silmiini osuivat pianon päällä nököttävät posliinitontut. Ja kun tarkemmin katsoin, toisen tontun posliinitossu oli murtunut. ”Mites nyt noin?” ajattelin. Ja kun katselin irronnutta tossua vähän lähempää, se näyttikin yllättävästi Jeesus-lapselta.

Viimeistelin Jeesuksen piirtämällä murtumiskohdan valkoiseen osaan suun, nenän ja silmät. Ja täydestä meni. Viimein jouluseimi oli valmis. Mikä ihmeen seimi!