Keskelle adventtia tulee riitasointu Johannes Kastajan hahmossa. Hän ei ole mikään lauhkea pyhimys vaan kuvien kaataja ja oman perinteensä ankara kriitikko.

Hän ei turvannut instituutioihin eikä pitänyt arvossa perittyjä pyhiä arvoja. Hänen elämäntapansa ja pukeutumisensa oli jo protesti. Papinpoika pukeutui kamelinkarvoihin ja nahkavyöhön ja söi heinäsirkkoja ja villihunajaa.

Hän ei pelännyt asettua papistoa ja temppelilaitosta vastaan eikä kaihtanut vallanpitäjien arvostelua. Häneltä leikattiin pää pois, kun hän uskalsi ruotia hallitsijahuoneen avioliittojuonia. Hän jatkoi siitä, mihin Vanhan testamentin profeetat lopettivat ja vaati, että kääntymyksen ja synnintunnustuksen piti näkyä tekoina, koko elämäntavassa.

Johannes Kastajan ja Jeesuksen elämä eivät leikkaa toisiaan vain syntymäkertomuksissa. Kumpikin valmistautuu tehtäväänsä erämaassa. Jeesus oli kenties jonkun aikaa myös serkkunsa oppilaana. Johannes myös kastoi Jeesuksen ennen kuin tämä astui julkisuuteen.

Johannes menetti päänsä, Jeesus naulittiin ristille. Profeetoille, niille jotka kaatavat väärät kuvitelmat ja jumalat, käy usein huonosti. Se, joka arvostelee syvimpiä uskomuksiamme, on helppo nähdä syypääksi omaan pahaan oloon. Se, joka paljastaa yhteisön valheen, on paras vaientaa.

Johanneksen nimi sanoo ”Jumala on armollinen.” Siinä on paradoksi. Se, joka opettaa ja näyttää elämällään, että Jumalan anteeksianto on yhtä vapaa ja virvoittava kuin joen vesi, johon kastaudumme, voi menettää henkensä.