Kuulin kerran tällaisen kertomuksen.

Opiskelijatyttö oli neuvostoaikaisessa Karjalassa keräämässä tietoa perinteistä. Hän asui vanhan Irinja-mummon mökissä ja kulki tämän kanssa kylällä, niityillä ja pelloilla. Mummo kertoi hänelle entisistä ajoista, töiden tekotavoista ja vanhan kansan uskomuksista, mutta myös syvästä uskostaan.

Eräänä iltana, kun oli jo hyvin myöhä ja tyttö oli miltei nukahtanut tuvan lämpöön, hän kuuli yhtäkkiä kevyttä supinaa. Hän kohotti hiljaa päätään tyynystä ja näki pientä valoa mummon ikoninurkkauksessa. Mummo oli polvistuneena ikonin eteen.

”Voi Isäsein,” kuiskaili mummo.

”Kun mie en taaskaan ossaa kyllin kiittää sinnuu kaikist lahjoistas. Miun riähkät miulta peittää siu armosi syvän meren.”

”Meil on tääl nii hyvä olla, kyyhkyläisein. On lämmin tupa, leipä on värskii eikä kukkaa meitä vainoa. Terveenä olen, niin että aamust iltaan jaksan työtä tehhä. Vaan peitä armollasi kylmä sydän. Miun pittää kiittää kiittämästä päästyäin.”

Mökin hiljaisessa pimeydessä tytön kyynelet valuivat äänettömästi kaulalle.

”Miunkii pittää, Isä”, tyttö nyyhkäisi äänettömästi.