Veteraaniohjaaja Terrence Malick on tehnyt yli 40 vuotta kestäneellä urallaan vain kuusi pitkää elokuvaa. Täydellisyydentavoittelu on kantanut useimmissa tapauksissa hedelmää, eikä uusi, palkittu The Tree Of Life muodosta poikkeusta.

Malick pureutuu uudessa elokuvassaan ehkä tähän saakka kaikkein syvimmälle ihmisyyden ja elämän perusasioihin. Ajassa ja kuvien virrassa vapaana lipuvan elokuvan ulkoisena kehyksenä toimii näennäisesti tavallinen, naisen, miehen ja kolmen pojan muodostama perhe.

Pinnan alla kytee kuitenkin ankaruutta, turhautumista ja mielivaltaisuutta. Isän psyyke säätelee koko perheen dynamiikkaa ja myös sitä, millaiseksi keskushenkilö Jackin elämä muodostuu. Elokuvassa rankka keskiluokkainen pyrkimyksellisyys saa samankaltaisia muotoja kuin Sam Mendesin parin vuoden takaisessa viiltävässä Revolutionary Roadissa.

Peruskerronnan lomassa Malick heittäytyy välillä häpeämättömästi kuvalliseksi esteetikoksi. Kasvien, vulkaanisten purkausten ja avaruudellisten kuvien maailmaan uidaan osin elokuvan intensiteetinkin kustannuksella. Tunneilmasto säilyy kuitenkin ehyenä ja kantaa läpi elokuvan. Katsoja vaistoaa, että kuvalliset mielteet tulevat Jackin tajunnasta. Hän joutuu käymään omaa traumaattisesta lapsuudesta nousevaa prosessiaan vielä aikuisenakin.

The Tree of Lifen perustarinaan liittyy myös yllätyksellistä nöyrtymistä, anteeksipyytämistä ja anteeksiantoa. Elokuva alkaa Vanhan testamentin Jobin kirjalla, sen keskeisiä juonteita on yksilön kokema mielivaltaiselta tuntuva kärsimys, ja läpi ajan kerrostumien siinä etsitään armoa. Hienossa loppukohtauksessa kokoontuvat elämän näyttämön keskeiset hahmot. Kohtaamista viimeisellä rannalla on tuskin koskaan kuvattu yhtä kauniisti ja puhuttelevasti.