Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain. Joka luulee olevansa jotakin, vaikka ei ole mitään, pettää itseään.

Gal. 6:2–3

Näkymä työntekijäkokouksesta. Syksy alkaa. Kesän viime rippeet ovat nautittavana viikonlopulta ylijääneiden kakkujen ohella: kirkko ei ole vielä liian kylmä ja leivonnaiset sopivan kosteita. Resursseja jaetaan, suunnitelmia tehdään, palautetta annetaan. Kokouksen kestäessä joudun tai haluan välillä poistua salista.

Aulassa kohtaan lähimmäisen. Hän itkee. Kysyn: ”Ystävä, mikä sinun on?” Menemme kirkkosaliin. Kuuntelen kertomuksen ihmisten pahuudesta, julmuudesta ja kylmyydestä. Siitä, miten hallitseva luokka kohtelee alamaisiaan. Sellaisesta elämästä, jonka luulemme jääneen jonnekin 1800-luvun sääty-yhteiskuntaan.

Taivasten valtakunta on kuningaskunta. Kerran koittaa hetki, jolloin Ihmisen Poika jakaa etevämpiä tuomioita kuin Salomo konsanaan. Kirjat avataan, oikeutta sanan alkuperäisessä merkityksessä jaetaan. Ihmisarvo palautetaan.

Rukoilimme yhdessä ja siunasin lähimmäisen matkaan. Hän palasi etulinjaan, minä jatkoin toimistohommissa rintamalinjojen takana.

Jos joskus saan keskiluokkaisen elämäni sen autuaaseen päätökseen, istun lapsenlapsi sylissä mökin kuistilla ja hän kyselee elämästäni, aion vastata niin kuin eräs Omaha Beachin veteraani omalleen: ”Vaari, olitko sinä sankari, kun taistelit sodassa?” ”En, mutta sain taistella heidän rinnallaan.”

Ensi sunnuntai on 16. sunnuntai helluntaista. Sen aihe on Jumalan huolenpito. Alttarilla on vihreä liina ja kaksi kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 86:1, 3–7, Ps. 127:1–2, Gal. 6:2–10 ja Matt. 6:25–34.