Lelut ovat kriisissä. Kahdessa aikaisemmassa Toy Story elokuvassa Andy-pojan lelut ovat saaneet elää omaa hulvatonta elämäänsä. Nyt aika on kulunut ja lelujen omistaja on varttunut nuoreksi.

Leluyhteisö on hajaannuksen tilassa, sillä osa on pääsemässä Andyn mukaan opiskelupaikkakunnalle, osa joutumassa ullakolle. Sattuma astuu peliin ja alkaa seikkailu, jossa joudutaan toinen toistaan tukalampaan tilanteeseen.

Koskettavassa Toy Story 3 -animaatiossa liikutaan hylätyksi tulemisen ja uuden yhteisöllisyyden ympärille. Lelujen kautta käydään vertauskuvallista pohdintaa siitä, miten tärkeää ihmiselle on kuulua johonkin. Täytyy saada olla huolenpidon kohteena ja täytyy saada pitää huolta.

Andyn lelujen uusi osoite on päiväkoti, jonka kyyninen peruslelujengi heittää uudet tulokkaat välittömästi pikkulasten rikottaviksi. Pääpaha, katkeroitunut Tuhti-karhu ei piittaa toisten tunteista, koska on itse heitteille jätetty ja saanut huomata, että tilalle on löytynyt toinen nalle.

Lelujen yhteisöllisyys ja alakulttuuri ovat orpojen yhteisöllisyyttä.

Tietysti Pixar-studioiden elokuva on myös huikea kunnianosoitus kunnollisille, sukupolvesta toiseen kestäville ja kierrätettäville leluille. Sen loputtua mielessä kelautuvat omat vanhat lelut ja niiden kohtalot. Askeleet käyvät vaistonvaraisesti pojan pölyttyneille lelulaatikoille — penkomaan pikkuautoja ja pehmoeläimiä ja muistelemaan niiden vaiheita perheen elämässä.