Valvojaiset on irlantilaisen Anne Enrightin kuvaus perheestä, menetyksestä ja menneisyyden salaisuuksista. Romaani on paikoitellen pakahduttavan surullinen, seuraavassa hetkessä taas kirvelevän hauska.

Hegartyn suurperheen mustalammas Liam on tehnyt itsemurhan. Hänen nelikymppinen sisarensa Veronica ryhtyy hoitamaan kuolemaan liittyviä käytännön asioi-ta. Samalla hän etsii sisarusten lapsuuden tapahtumista selitystä ja syyllistä Liamin itsetuhoisuudelle.

Miten löytää sanat sille, mitä kolmekymmentä vuotta sitten tapahtui, ja miten erottaa kirkkaat, välähdyksenomaiset muistot keksitystä ja uneksitusta? Enright tavoittaa tarkasti muistojen muunnelmat, niiden pakenevuuden ja voiman.

Yhtä taitava hän on Veronican surua ja raivoa kuvatessaan. Suru on kuin tiiviisti eristetty paikka, johon lähimmilläkään ei ole pääsyä. Sureva toimii surun sumean logiikan mukaan: ajelehtii päämäärättömästi, valvoo yöt, palaa muistoihinsa, joissa ei ole muille mitään jaettavaa.

Kiinnostavaa on myös se, kuinka kirjailija kuvaa perheen dynamiikkaa. Loputtomien toistuvien raskauksien ja synnytysten uuvuttama äiti on epämääräinen hahmo, "unohduksen ruumiillistuma". Aikuisenakaan Veronica ei pysty antamaan anteeksi sitä, että heitä lapsia oli niin nolostuttavan paljon ja että he jäivät emotionaalisesti heitteille, kasvamaan omin nokkineen ja kasvattamaan nuorempia sisaruksiaan lähinnä lyömällä.

Kahdentoista sisaruksen parvessa jokaisella on tietty rooli, jonka läpi muut hänet vielä aikuisenakin näkevät. Veronica on "se tarkka lapsi". Hän on myös lapsista se, jonka nimeä oman äidin tuntuu olevan lähes mahdoton muistaa. Ja se, joka rakasti Liam-veljeä eniten.

Kirjan läpi kulkeva suruprosessi on Veronicalle myös itsenäistymistä ja irtipääsemistä — siedettävän etäisyyden ottamista lapsuudenperheeseen ja luottavaisempaa asettumista omaan aikuisenelämään.