Unen tyhjän, laajan aukion läpi juoksee pieni poika. Hänen äitinsä juoksee perässä ja huutelee poikaa tulemaan luokseen, mutta poika kiitää eteenpäin kuin tuuli. Äkkiä poika muuttuu linnuksi ja kaartelee hämmästyneen äitinsä pään yläpuolella. Äiti ojentaa kätensä ja pieni lintu pyrähtää sen päälle.

Herään vastahakoisesti, kämmenet kupuna vastakkain. Ne ovat muodostaneet pesän. Sinähän se taas olit, rakkaani — tulit tervehtimään minua uneen.

Hautausmaanhoitaja sanoi kerran haastattelussa, että hän luo kauneutta eläville. Jumalan puistot ovat monelle jälkeenjääneelle kuin tervehdyksiä sieltä jostakin, hiljaisia kuvia, jotka viittaavat itseään kauemmas.

Ortodokseilla on kaunis tapa sytyttää kynttilä vainajien pöytään, ja he myös rukoilevat tuonilmaisten puolesta. Poismenneet ovat läsnä arjessamme. He liikkuvat ja kulkevat meissä kaikkialle, minne menemmekin.

Vainajilla on lepo. He eivät enää osallistu elämäämme — he eivät kurki pilven reunalta vaikeuksiamme, etteivät joutuisi kärsimään enää. Mutta jokin salainen välikerros on olemassa — onhan? Siellä he asuvat, eivät enää täällä. Jo siellä, mutta kuitenkin kanssamme.

Koska Jeesus Kristus on kanssamme lakkaamatta, ovat myös tuonilmaisiin menneet täällä.