Rippikoulusta tuttu armolaulu alkaa soida mielessäni. "Sillä armosta me olemme pelastetut, emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi. Se on Jumalan suuri lahja".

Raamattukaan ei oleta, että osaisin elää ilman syntiä. En minä — eikä kukaan muukaan. Siitä lähdetään. Pyrin hyvään, mutta epäonnistun silti. Onneksi on armo. Ilman sitä en jaksaisi. Jumalan armo laskeutuu ylleni kuin kesän lämpö, hoitaen ja antaen kasvun. Se vapauttaa minut ja tuo valon pimeyteeni.

Se riittää, että haluan uskoa. Muuta ei tarvita. Ei tekoja, ei suorituksia, ei osoituksia uskoni laadusta tai vahvuudesta. Armon saan lahjana. Mikä lahja! Saan olla sitä mitä olen, vajavainen, erehtyväinen, osaamaton ja väsynyt. Kelpaan ja riitän juuri tällaisena kuin olen.

Jumalan rakastava katse tuo armon pienuuteeni. Tekee minusta syntisestä arvokkaan ja rakastamisen arvoisen. Armo tuo arvon. Sinulle ja minulle.

Ensi sunnuntai on 12. sunnuntai helluntaista. Sen aihe on Itsensä tutkiminen. Alttarilla on vihreä liina ja kaksi kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 51:6–14, Sananl. 28:13–14 tai 5. Moos. 9:1–6, Room. 3:21–31 ja Luuk. 18:9–14.