Tulevaisuus on karu. Vanhenen yksin. Yksin saan sen ainoan sairaskohtauksen, virun kuolleena kenenkään kaipaamatta."

Sanat tulevat mieleen vuosien jälkeen aina vain, ytimiä myöten järkyttävän lohduttomuutensa vuoksi — lohduttomuuden, koska ne ovat hänen kohdallaan epäilemättä totta. Sanoissa kuultaa inhorealistinen itsesääli ja syvä suru. Kipeys ja katkeruus siitä, että eletyn elämän kaikki inhimillinen rakkaus ja läheisyys eivät ole riittäneet viimeiselle rajalle saakka.

Suurinta yksinäisyyttä on kadota niin, ettei kukaan edes huomaa sinun olevan poissa. Vaikka yksinäisyyttä pyritään monin tavoin torjumaan, ihmisten maailmassa tällaista tapahtuu.

Kyllin kaukaa sivusta seuraavat kanssaihmiset surevat laimeasti lehtiotsikoiden perusteella kadoksiin joutunutta yksinäistä, joka löytyy ehkä sattumalta aikanaan, mutta aivan liian myöhään. Arasti tiedon äärellä katsotaan omaan kauhuun: eihän minulle noin voi käydä, eihän? Kadotan läheiseni tai he minut, eivätkä välittäminen tai voimat riitä enää yhteyden etsimiseen kummaltakaan puolelta.

Jumalan kanssa niin ei voi käydä. Hän on jo läsnä kaikkialla siellä, minne saatat koskaan kadota.

Ei hänkään sinua etsi.

Hän kulkee vierelläsi jokaisella askeleella ja odottaa kärsivällisesti sinun huomaavan, että hän on siinä.

Ensi sunnuntai on 4. sunnuntai helluntaista. Sen aihe on Kadonnut ja jälleen löytynyt. Alttarilla on vihreä liina ja kaksi kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 32:1–2, 5–8, Jes. 57: 15–21, 1. Piet. 5:5–11 ja Luuk. 15:1–10.