Muutama viikko sitten juttelin viisaan miehen kanssa. Hän sanoi, että tämän ajan urbaani köriläs on hukannut kaksi elämää suojelevaa yhteyttä: suomalainen mies on kadottanut yhteyden luontoon ja toiseen mieheen.

Aivan totta, ajattelin. Siitä on jo aikaa, kun olin ajan kanssa rupatellut jonkun läheisen miehen kanssa. Pihallakaan en ole kesäisistä säistä huolimatta viipynyt tarpeeksi. Ei siis ihme, että otsanahkaa alkoi kiristää.

Viime viikonloppuna ajattelin rakentaa uutta yhteyttä mieheen ja luontoon. Menimme (ainoan?) ystäväni kanssa kirveet olalla metsätöihin ja puhuimme samalla elämämme paremmaksi.

Ja olihan sitä kuormaa ehtinyt molemmilla kertyä. Toinen oli huolissaan vaimon kanssa viilenneistä väleistä. Toinen taas painiskeli työttömyyden uhan alla. Ukkomiehen seksielämästäkin puhuttiin kerrankin ilman turhaa naureskelua ja häpeilyä. Jumalasta ei puhuttu, mutta Henki oli vahvasti läsnä.

Kun halkopino sai kyytiä ja lihasten hiussuonet repeilivät, sielujen padotkin alkoivat sulaa. Loppuiltana ylälauteilla jo itkettiin omaa yksinäisyyttämme ja luvattiin pitää paremmin yhteyttä. Luonto ja toinen mies — siinä miehen elämän ryhtiliikkeen avaimet.

Mies ei luonnostaan osaa tehdä itsellensä hyvää. Hyvän tekemistä itselle pitää opetella.

Hyvä mies, ota kirveesi ja kaverisi ja käy! Niin muuten sanoisi Jeesuskin, puusepän poika.