Vaellan viestijänä etsien aarretta. Välillä löydän jotain arvokasta, puhuttelevaa, sykähdyttävää. Voin myös kaivaa matkan varrella väärästä paikasta, kätkeä vääriä sanoja syvälle sydämeeni, varjella sellaista kieltä, joka ei kerro mitään. Lausua ja kirjoittaa sanoja, jotka eivät puhuttele ketään. Puhutella ihmisiä siten, ettei kukaan ymmärrä. Viljellä tyhjäntäyteisiä sanoja.

Sanallinen arkku on voimakas aarre. Jonakin päivänä saan sen arkun kunnolla auki, tänään vain raotan narisevaa kantta.

Jumala voi kuitenkin valaista kulkua, auttaa löytämään rivien välistä aarteen, mullan keskeltä timantin, kurjuuden ja kuivuuden keskeltä hohtavan helmen. Mutta haaleaa ja vaisua on kirjallinen antini, vaivalloista kulkuni ilman kuninkaallista kynänohjaajaa, ilman viestinnän taivaallista tukiryhmää.

Herra, olen välillä niin eksyksissä — auta minua jälleen sanasi ääreen, Raamatun runoreitille, psalmien hellivään paahteeseen, evankeliumin eheyttäville eväille.

Ensi sunnuntai on 2. sunnuntai helluntaista. Sen aihe on Katoavat ja katoamattomat aarteet. Alttarilla on vihreä liina ja kaksi kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 49:6–10, 16–21, Saarn. 5:9–14 tai Dan. 5:1–9, 13–17, 25–30, 1. Joh. 4:16–21 ja Luuk. 16:19–31.