Jeesuksen piti lähteä pois, että hän voisi olla entistä syvemmin läsnä kaikessa. Meidän ei tarvitse varata lentolippua Israeliin nähdäksemme hänen jalanjälkensä. Hän on astunut ylös taivaisiin, että hän voi täyttää kaiken läsnäolollaan. Sillä vain siten hän voi antaa meille uuden sydämen ja vain siten me voimme kohdata hänet elämämme alimmissa paikoissa.

Jumala kyllä tietää, missä asumme. Me vain unohdamme, mistä hänet voi löytää. Me olemme kuin opetuslapset, jotka Kristuksen taivaaseen astumisen jälkeen tähyilivät orpoina taivaalle, kun mestari oli lähtenyt. Kaikki puhe Kristuksen tulemisesta alas, nousemisesta ylös, astumisesta taivaaseen ja tulemisesta takaisin jää käsittämättömäksi, jos hukkaamme asian ytimen: Kristus ei voi olla kaikkea ylempänä, ellei hän ole tullut kaikkea alemmas.

Kiistelemme neitseestä syntymisestä, kun emme uskalla päästää Kristusta laskeutumaan elämäämme sen kaikista huokosista. Tähyilemme taivaalle, kun meitä pelottaa ottaa Jumalan ihmiseksi tulo todesta ja päästää häntä lähelle. Silloin nimittäin joutuisimme ottamaan todesta oma ihmisenä olemisemme, elämämme, ruumiimme ja sielumme — sen, miksi tämä elämä on annettu meille elettäväksi.

Jumala olisi turvallisempaa pitää ylhäällä. Jeesus kuitenkin opetti rukoilemaan Jumalaa, joka on yhtä lailla maan päällä kuin taivaassa. Jos hän ei ole täällä, hän ei ole taivaassakaan. Missä muualla Jumala voisi meidät kohdata kuin omassa elämässämme, vaikka se meistä näyttäisi viimeiseltä paikalta, missä tahtoisimme hänen olevan?