Hedelmällisessä iässä oleva nainen ei voi niiltä välttyä: synnytysjutuilta, korvatulehduskierrekertomuksilta ja palopuheilta kesto- tai kertakäyttövaippojen puolesta. Niin ja imetys — siitä on turha sanoa mitään, ellei ole sitä itse kokenut. Eikä asiaa kannata ottaa välttämättä puheeksi silloinkaan, ettei vain syyllistäisi niitä, jotka eivät voi tai halua imettää.

Mutta miksei kukaan varoittanut siitä, mitä raskauden aikana, ennen korvatulehduskierrettä ja vaippavuoria, tapahtuu?

Minna Kiistalan kirja Minä en sitten ainakaan muutu kertoo niistä yllätyksistä ja kirjoittamattomista säännöistä, joita 33-vuotiaana lamavauvan tekoon hetken mielijohteesta ryhtynyt naistenlehden toimittaja törmäsi.

Yöheräily tulee tutuksi jatkuvan pissalla ravaamisen vuoksi, basilika herättää raivokkaan hoivavietin eikä ihokarvojen siistiminen onnistu enää ilman miestä. Kiistalalle selviää myös, ettei sairaalakassiin noin vain pakata kynsilakkaa ja että rollaattorimummotkin menevät kadulla vauvamahansa kanssa taapertavan kolmikymppisen ohi. Kuten arvata saattaa, ihan kaikilta ei-kosketa-minua-asioilta ei Kiistalakaan välty, niin yllättäviin tekoihin vatsassa kasvava tiitiäinen hänet saa.

Suoruudessaan, humoristisuudessaan ja subjektiivisuudessaan kirja on mielenkiintoista luettavaa niin naiselle kuin miehellekin, eikä se monien muiden vauva-aihesten kirjojen tavoin sorru valistamiseen tai ehdottomien totuuksien laukomiseen.

Kuten vauvat myös heidän odottajansa ovat erilaisia: yksi hotkii vaniljajäätelöä anjoviksella, toinen ei saa alas murustakaan. Yhden vauvan syntymä antaa aihetta talvisodan koettelemuksia vastaavien synnytystarinoiden kertomiseen naisten saunavuorolla, toinen tulee maailmaan jättämättä äitiin sen suurempia henkisiä kuin ruumiillisiakaan vammoja.