Näyttelijänä tunnettu Peter Franzén kirjoittaa esikoisteoksessaan pienen pojan lapsuudesta 1970-luvun Kemissä.

Teoksen Pete on alle kouluikäinen poika, joka kasvaa ekaluokkalaiseksi. Ympärillä on monta turvallista ihmistä, kuten äiti, isoäiti ja isoisä, mutta sitten on myös poliisi-isä, jolla on kammottavia valokuvia takkahuoneen tuohikontissa. Ja oudosti puhuva Kake, joka ilmestyy välillä kotipihaan ja ajeluttaa Peteä upealla autollaan.

Lapsi elää hetken kerrallaan, ennakoimatta tai muistelematta. Franzén tavoittaa pelkistetyllä kerronnallaan hyvin lapsen äänen. Kappaleet ovat usein lyhyitä tuokiokuvauksia, joissa tiivistyy joku ruohonjuuritason tärkeä havainto. Havainnoista nousee vähitellen kokonaiskuva Peten elämästä.

Pieni Pete on toiminnan mies. Niin karmeat kuin mukavatkin tapahtumat kuvataan toteavasti.

Papan tarinointi pohjoisella murteella ja isän hesalaispuhe elävöittävät teosta. Silti arkinen kerronta paikoin puuduttaa. Mutta sitten juoni tempaa taas mukaansa. Tasaista ei Peten lapsuus ole. Isän väkivaltaisuus ja juoppous sekä toistuvat paot turvaan mummolaan kulkevat tummana sivujuonteena muuten aurinkoisen ja vähän vallattoman Peten elämässä.

Rajut, vaikkakin hetkelliset väkivallan kuvaukset jäävät askarruttamaan. Mitä tapahtuu lapsena kohdatulle kauhulle? Miten väkivalta syövyttää kuvia mielen perukoille ja miten niiden kanssa selviää?

Teos sanoittaa varmasti kaikkien niiden kokemuksia, joiden lapsuuden yllä on häilynyt samankaltainen tumma varjo kuin pienen Peten elämässä.