Aamu on pesä, josta päivän lintu nousee siivilleen. Aamua odotetaan usein kiihkeästi, että hyvä päivä pääsisi alkamaan — tai että raskas, kärsimyksen ja huolien täyttämä yö päättyisi. Poislähtevä odottaa Herraa "kuin vartijat aamua".

Meille opetetaan, että jokainen aamu on uusi mahdollisuus, uusi armo. Eilinen on mennyt, sen virheet ja synnit on annettu anteeksi. On syytä aloittaa alusta. En tiedä, tietääkö joku vaikeampaa läksyä kuin se. Minä en.

Mennyt sitoo monella tavalla. Pessimismi valtaa helposti, kun ajattelee ja kertailee tappioitaan, pettymyksiään ja virheitään. Tietokoneelta voisi koettaa oppia delete-käskyn mielekkyyden. Kun sitä painaa, aineisto on poissa.

Joskus on sellainen tunne, ettei millään jaksa nousta aamuun. Satoi tai paistoi, oma mieli on raskas ja päivä pelottaa. Miten voisi valmistaa aamusta sellaisen pesän, jossa voisi olla turvassa edes hetken? Auttaisiko siihen aamurukous tai virsi?

Saima Harmaja kirjoitti kerran päiväkirjaansa, että aamut ovat vaikeampia kuin läpiyskityt yöt, koska aamuisin aina tietää, ettei mitään helpotusta ole tulossa vaan on taas jaksettava kuumeisen ja kivuliaan päivän läpi. Heti kun hän oli vähänkin terveempi, hän iloitsi pilvistä taivaalla ja linnunlaulusta, jota kuunteli ikkunastaan.

Mihin me heräämme? Uutisiinko, jotka kertovat, kuinka monta pommin uhria on taas kuollut? Vai sisimmästämme nousevaan lapsuuden aamusiunaukseen?