Italialaisen Paolo Giordanon romaanin Alkulukujen yksinäisyyden kahdelle päähenkilölle toivoisi alusta asti parasta, eli heille toivoisi toisensa.

Romaanissa seurataan kahden nuoren Alician ja Mattian vaiheita kahdeksanvuotiaista kolmekymppisiksi. Alicia on varakkaan perheen tyttö, joka loukkaantuu lapsena hiihtokoulussa Alpeilla. Kirjan toinen yksinäinen Mattia on matemaattinen nero, jonka kaksoissisar katoaa.

Kirja rakentuu traumojen ympärille. Kaksi yksinäistä, oman elämänsä vankia kohtaavat toisensa viiltävän osuvasti kuvatuissa nuorten illanistujaisissa. Siitä syntyy erilainen rakkaustarina.

Kirjan nimen symboliikka viittaa Mattian matemaattisuuteen ja autistiseen itseriittoisuuteen, sillä alkuluvut ovat matematiikan maailmassa jaollisia vain itsellään. Yksinäisiä alkulukuja kutsutaan myös alkulukupareiksi. Mattia peilaa elämäänsä lukujen maailmaan ja näkee, että hän ja Alice ovat elämänsä lukujonossa melkein peräkkäin. Välissä olevat luvut estävät kuitenkin heitä koskettamatta toisiaan.

Kirjan symboliikka toimii oivallisesti. Kyseessä ei ole mikään suljettu matemaattinen peli vaan hienosti kuvattu ja kerrottu nuorten kasvutarina. Kirja herättää myös kysymään, mikä estää meitä tekemästä usein niitä kaikkein tärkeimpiä päätöksiä.

Giordano kuvaa henkilöidensä sisäistä tajuntaa ymmärtävästi ja paljastaen jotain puhtaan alkeellista siitä, millaista on hakea yhteyttä johonkin itsensä kaltaiseen. Kirjan jokaista tajunnanvälähdystä voi vain ihastella, ja lukijan on helppoa ymmärtää, miten ympäröivä maailma vain myötäilee tätä yksinäisten planeettojen kiertelyä toistensa ympärillä.

Haikeassa ja viiltävän viisaassa romaanissa on lohduttavaakin tietoa. Alkulukupareja arvellaan olevan äärettömän monta. Juuri kun on turhautuneena lopettamassa niiden laskemisen, tuleekin vastaan uusi alkulukupari, joskaan kukaan ei voi etukäteen tietää missä.