Yritykset ja organisaatiot etsivät hiljaisemman kauden jälkeen palvelukseensa ammattilaisia ja osaajia. Ammattilaisuus herättää sanana myönteisiä tuntemuksia ja on monen nuoren työntekijän tavoitteena. Perinteisesti se on ollut pitkän uran tae. Ammatti on ollut jopa minuuden rakentamisessa keskeinen kulmakivi.

Suomalainen ammattilaisihanne tiivistyy johtajaan, joka on jämäkkä, järkähtämätön ja mielellään oikeassa. Oikeassa oleminen tarkoittaa usein varman tiedon hallintaa, ja tuo tieto perustuu toteutuneisiin lukuihin, historiatietoon. Sankarijohtaja antaa täsmällisiä leikkaus- tai lopetuskäskyjä. Kun nyrkki jysähtää pöytään, suomalainen kokee olevansa turvassa.

Meidän sankarijohtajamme ovat harvoin uutta luovia, yrittäjähenkisiä riskinottajia. Jos joku onnistuu vaikkapa rakentamaan syrjäiselle pellolle jättimäisen ostoskaupungin, se on vain epärealistisen vauhtiveikon moukantuuria. Uuden rakentaminen ei ole hallittavissa olevaa toimintaa, joten sellaiseen lähtevällä ei taida olla asiat kunnossa.

Entä sitten amatöörit, harjoittelijat ja noviisit? Kavahdamme amatööriyttä ja pidämme sitä ikävänä välitilana, josta pitää päästä pois osaajaksi mahdollisimman nopeasti. Amatööri tai keltanokka on oikeastaan haukkumanimi henkilölle, jolla ei ole rutiineista ja varmuudesta tietoakaan.

Uusien asioiden kanssa puuhaaminen on siinä mielessä ikävää, että siinä joutuu noviisiksi. Siksi uudistumiskykyyn liittyviä työtehtäviä kannattaa välttää. Se tosin on ristiriidassa suomalaisen yhteiskunnan peruspyrkimysten kanssa, tulevan hyvinvoinnin kun pitäisi kummuta innovaatioista. Samoin on hieman hankalaa, että nuorten ikäluokkien työura tulee koostumaan yli puolesta tusinasta erilaisia työrooleja tai ammatteja. Silloinkin noviisiutta on tarjolla kiusallisen paljon.

Meidän lienee syytä arvioida uudelleen suhteemme amatööriyteen. Se on ehkä sittenkin luonteva ja normaali osa suomalaista työelämää. Tulevaisuudessa saatamme hyvinkin arvostaa toistuvaa uusnoviisiutta. Uuden syntyminen riippuu paljon tuosta arvostuksesta.