Äiti sai isän mielestä pukeutua minkä väriseen vaatteeseen tahansa, kunhan se oli sininen. Olen itse ollut omilleni yhtä armollinen: Saat ajatella asiasta mitä tahansa, kunhan teet niin kuin sanon. Rakastan sinua sellaisena kuin olet, vain tässä yhdessä asiassa voisit olla toisenlainen. Ole, Jumala, juuri niin salattu kuin olet, kunhan et ole niin pieni, millaiseksi totuuden torvet sinut kutistavat.

Määritellessäni toisen rajat rakennan aitaa myös itselleni. Mitä isä tiesi okrasta tai vihreästä? Millaiseen maailmaan lapseni olisi voinut avata minulle ikkunan, jos olisin turvallisen rajoittamisen sijaan rohkaissut häntä ylittämään rajansa?

Miten inspiroivaa olisi rakastaa ihmistä, jota ei kaventaisi se, mitä minä hänestä haluan, vaan joka saisi vapaasti näyttää, mitä kaikkea hänessä on?

Kun sukellan Marian viitan ja rukoushelmien huolettomuuden helmen siniseen, liukenee tarpeeni olla jotakin mieltä tai haluni saada toinen ajattelemaan samalla tavalla. Olen pehmeästi auki moneen suuntaan, toistensa vastakohdat kulkevat sulassa sovussa kylkiäni pitkin, asiat ovat kokoisiaan eivätkä kolhiinnu toisiaan vasten.

Milloin olen ollut niin oikeassa, että toisen ajatus on ollut perin pohjin väärä? Mikä tuohtumukseni tai pettymykseni on milloinkaan rakentanut rauhaa ja hyvää? Olenko kertaakaan saanut toista muuttumaan vaatimalla häntä olemaan toisenlainen kuin hän on?