Ranskalaisen Jean-Louis Fournierin perheeseen syntyi kaksi syvästi kehitysvammaista lasta. Kaksi maailmanloppua, kuten tekijä kirjoittaa aseistariisuvassa kirjassaan Isi, mihin mennään?

Kaunistelematon, katkelmista koostuva pieni kirja kahden vaikeasti vammaisen lapsen perheestä on riipaisevan tosi ja karvaan hauska. Välillä isä nimittelee poikiaan lommopäiksi ja toteaa, että heillä on heinää päässä. Hurskaat juhlapuheet ja tekopyhät kaunistelut joutavat mäkeen. Tämä isä antaa tunteiden tulla julki.

Kaikki tunteet ovat mukana: raivo, häpeä, nääntymys, hellyys, huumori, suru, viha Jumalaa ja välillä kanssaihmisiä kohtaan. Pojat ovat liikuttavia ja rakkaita. Se on ilmiselvää kaiken mustan huumorin alla. Mutta miltä tuntuu, kun lapset eivät kehity — eivätkä ole edes suloisia, vaan jokseenkin vaivaisen näköisiä? Mikä merkitys heidän elämällään on? Onko elämällä yleensäkään tarkoitusta?

Fournierin pojat ovat kuin lintuja, joilta puuttuu siivet. Heidän kärsimyksensä on näkyvissä. He eivät ole "iloisia" vammaisia. Kirjailija-isä löytää vapauttavan rehellisyyden kautta edes jonkin tavan kestää, ja poimii pienenkin hetken, jossa tuntuu olevan mielekkyyttä tai iloa, edes pisara.