Mari Mörön kirjoittama ja Marjo Nygårdin kuvittama Surunappi on lastenkirja surusta. Villen leukemiaa sairastava isoveli on sairaalassa. Pikkuveljen päivät täyttyvät yksinäisestä olemisesta huolta kantavan äidin ja muun perheen rinnalla.

Lapsen maailma rakentuu konkreettisista havainnoista myllerrystenkin keskellä. Äiti ravaa sairaalassa ja Villekin pääsee katsomaan veljeään, joka ei jaksa oikein mitään. Miksi-kysymyksiä on paljon. Isoäiti on mukana perheen arjessa kokkaamassa ja juttelemassa, kun vanhemmat eivät ehdi.

Kun kuolema saapuu, kaikki tuntuu pysyvän edelleen arkisen hiljaisena. Ei räiskähdyksiä, ei voimakkaita epäoikeudenmukaisuuden tunteita, ei kuoleman kammoa. Kuviin on vangittu sama hiljainen ja alakuloinen tunnelma.

Perhe, jota kuolema koskettaa, kuvataan toisistaan välittäväksi ja eheäksi. Väliin upotetaan terapeuttista tietoa siitä, miten tunteet menevät ja tulevat, ja miten surulle tarvitaan aikaa ja tilaa. Luonnon kiertokulku lohduttaa: aina tulee uusi kevät.

Tärkeä surevalle lapselle on sekin tieto, että koko suvun voimin voidaan yhdessä surra ja muistella kuollutta. Mutta miten käy niiden lasten, joilla tuota huolehtivaa yhteisöä ei ole?

Entisaikana musta, takin liepeeseen aseteltu surunappi kertoi kantajansa surusta. Siitä ihmiset tiesivät kohdella läheisensä menettänyttä lempeän armollisesti. Jotain tällaista merkkiä kaivattaisiin nytkin, kun yhteiskunta tuntuu vaativan tehokasta toimintaa yksilön elämäntilanteesta riippumatta.

Surunappi on viisas ja lohduttava kirja armottomasta asiasta. Parhaimmillaan se auttaa lasta näkemään surun yli ja hahmottamaan sitä, kuinka kulku kuoleman laakson läheisyydestä kääntyy kohti valoa. Loppua kohti kirjan kuviinkin tulee lisää valoa ja energiaa.