Poikkeuksellisen silmitön talvi on riepotellut suomalaisia alkuvuonna. Autojen elämä on muuttunut tukalaksi ahtailla Vantaan kaduilla ja kankeudesta ovat kärsineet muutkin kuin VR:n vaihteistot. Luontoäiti on tänä talvena muistuttanut, että ihminen on vain ihminen, ei Jumala. Siinä mielessä talvella on oma tehtävänsä.

Talvi kertoo siitä, että me tarvitsemme toisiamme. Kovana pakkasaamuna avun tarvitsijoiden määrä kymmenkertaistuu lämpimään kesäiltaan verrattuna. Halkomotin saa hakattua tumpelo kaupunkilainenkin, mutta auton pelastamiseen ojasta tarvitaan auttava käsi ja vetoköysi.

Viikonloppuna takkatulen loimussa juttelimme ystäväperheen kanssa siitä, miten todellinen rakkaus ilmenee pakkasella. Tuttavaperheen miehen mukaan suurinta rakkautta pakkasella on se, kun auton hyydyttyä tienposkeen avulias autoilija ottaa jäätyneen matkalaisen kyytiin, tilaa paikalle hinausauton ja majoittaa matkalaisen korjauksen ajaksi.

Hänen vaimonsa kiteytti vieläkin osuvammin: "Kun työpäivän jälkeen raahautuu pakkasen rääkkäämien sormien kanssa kotiin, oma rakas nostaa paitansa helman ylös ja sanoo: Lämmitä sun kädet mun mahassa." Rouva jatkoi vielä, että on ihanaa upottaa lähes tunnottomiksi paleltuneet kädet pehmeään vatsaan. Kerrankin kaljalla kasvatetusta kuvusta on hyötyä.

Vierailun jälkeen mietin, että onkohan Jumala luonut pakkasen juuri sen takia, että oivaltaisimme jotain rakkaudesta. Ilman kylmyyttä ja epätoivoa ei rakkauden kaikkia värejä opittaisi koskaan näkemään.