Psykiatri ja psykoanalyytikko Juhani Mattila on kirjoittanut kirjan psykoterapiasuhteesta. Potilaan ja terapeutin suhde on hyvin luottamuksellinen, mutta toispuoleisesti. Perinteisesti vain potilas paljastaa mielensä, ja terapeutti pysyy vaiti. Potilaan silmissä terapeutista voi kasvaa miltei mystinen hahmo. Mattilan kirja avaa terapeutin näkökulman psykoterapeuttiseen kasvuprosessiin. Siinä joutuvat koetukselle niin potilas kuin terapeuttikin.

Pääroolissa on Elisa, keski-ikäinen nainen, jonka aikuinen poika kärsii mielenterveysongelmista. Töissä Elisa suostuu ottamaan vastuuta yli omien tehtäviensä ja potee työuupumusta. "Mitä minulta odotetaan" ja "aina minulta vaaditaan", hän hokee terapeutin huoneessa. Omia tunteita ja tarpeita on vaikea hahmottaa.

Terapiassa Elisaa kuoritaan kuin loputonta sipulia. Prosessi kestää ja kestää, eikä mitään tunnu tapahtuvan. Elisa puhuu itsestään ja elämästään kovin ulkokohtaisesti. Terapeutti myöntää väsähtävänsä ja haluaisi luovuttaa, mutta aina joku pieni nytkähdys antaa vauhtia. Elisan panssari on niin paksu, että välillä terapeutti miettii, onko sisällä yhtään mitään.

Mattilan kynän jäljiltä Elisasta kasvaa kiinnostava kuin romaanihenkilöstä. Kirjoittaja liittää tekstiin omia hypoteesejaan ja maustaa tarinaa teoreettisilla huomioilla, miettii hoidon suuntaa. Jossain vaiheessa hän toteaa: "Unohdin psykiatriset diagnoosit ja ajattelin Elisan kärsivän sielullisesta vilustumisesta." Terapeutti alkaa paljastaa elämäänsä ja omia tunteitaan Elisalle yli tuttujen, itse asettamiensa rajojen. Kontaktista tulee elävämpi, Elisa vapautuu ja avautuu.

Pitkä terapia onnistuu lopulta. Eikä onnistumisen mittarina ole onnellisuus, vaan tunnemaailman elpyminen.