Jos kaikki olisi pelkkää unta. Jos voisi herätä uudelleen aamuna, jona kaikki oli ennallaan eikä mitään peruuttamatonta ollut vielä tapahtunut.

Umpikujaan ajautunut ei muusta haaveksi kuin puhtaasta pöydästä. Hänessä on tiukassa kuvitelma elämästä, jota voisi jatkaa menneitä muistamatta. Sama toivo on saanut monen epäonnistujan kokeilemaan kirkon ovea. Siellähän sitä loputonta armoa on.

Syyllisyyttä on vähintään kahta lajia, hyvää ja huonoa. Hyvä näyttää, missä olisi parantamisen varaa. Huono sitoo itseinhoon. Puhtaan pöydän kaipailija ei tahtoisi suostua niistä kumpaankaan. Pitäisi saada silkkaa unohdusta, pakoa siitä, mikä on.

Uskonnosta toiseen toistuu sama: tavaton tarve puhtauteen. Pyhät kirjoitukset ja tarkat rituaalit opastavat pyhään astuvaa pesemään itsestään sen, mikä ei pyhälle kelpaa. Kasteen vesi on kristitylle Gangesin virta. Ruumistakin tarkemmin pitää rukouksessa valella hajanaisia polkujaan kulkenut mieli.

Ihmistä piiskaa kohtuuttoman täydellisyyden vaatimus, halu ryhtyä jumalaksi. Jumalaksi pyrkivää ihmistä sapettaa inhimillisyyden kahle. Missä rikkoo täydellistä hyvää vastaan, siinä on tarve peitellä ja kaunistella.

Mutta elämä, se raapaisee lupaa kysymättä kylkeen. Siistityn pintani alla se hautoo tulehtuneita naarmujani. Mitä järkeä piilottaa paise tai pyyhkiä eletyn jäljet? Juuri nehän pakottavat minut ikävöimään pyhää.