Kun uusi alkaa, joudun astumaan tuntemattomaan. Vuoden ensimmäisinä päivinä en tiedä, mitä kaikkea se ennen loppuaan tuo. Tuoreesta tuttavasta tapailen vasta vieraskoreaa pintaa.

Pysähtymällä vanhaan voin ruokkia turvallisuudentunnettani. Mikään ei muutu eikä tarvitse sopeutua vieraaseen, ajattelen. En ymmärrä, että maa järkkyy jalkojeni alla kaiken aikaa. Minä itse ja muut ympärilläni ovat jatkuvassa muutoksessa. Kahta kertaa ei voi astua samaan virtaan.

Minua hämmentää, millaisella varmuudella Jumalan omivat ne, jotka tarvitsevat turvaa ja muuttumattomuutta. Ensimmäinen, mikä hartaasta uskovaisesta tulee mieleen, on hänen järkkymätön tarpeensa pitää kiinni siitä, mikä on ollut, ja haluttomuutensa arvioida mitään uudelleen.

Jumala, jota itsessäni ja toisessa ihmisessä katselen, yllättää minut kerta toisensa jälkeen, milloin jaksan katsella häntä tarpeeksi tarkkaan. Koskaan hän ei mahdu siihen koloon, jonka olen hänelle elämäni nurkasta rajannut. Jarruttamisen sijaan hän sysää minua matkaan. Se, mistä en tahdo luopua, kertyy hidastavaksi painoksi hartioille.

Jumala on elämisen virta ja lepattava lieve. Juuri kun luulen tuntevani hänet, on hän jo mennyt menojaan ja osuu kohdalleni uudessa kuohussa, suvannossa. Vierasta pelkäävä mieleni on ihmisen mieli, liikkeeseen tottumaton, Jumalaa tuntematon. Ainoa mahdollisuuteni uuteen ja tuoreeseen on suostuminen arvaamattomien muutosten hengästyttävään virtaan.