Jo rappukäytävässä leijailee ylikäytetyn puuterin ja hajuveden pisteliäs haju. Maija asuu neljännessä kerroksessa, johon hissi minut vaivoin jaksaa nostaa. Soitan ovikelloa — mitään ei tapahdu. Soitan toisen kerran — ei ääntäkään. Kurkkaan postiluukusta — haalistunut väliovi seisoo tylynä edessä.

Lopulta huomaan ovenkarmin toisella puolella sähköisen soittokellon. Kertapainallus riittää ja Mozartin sävelet raikuvat koko rappukäytävään.

Pienen yösoiton loppupuolella väliovi napsahtaa auki. Maija on kotona. Varmuusketju ja lukko avautuvat rauhallisesti. "Maijahan se siinä", huokaan. Yhdeksänkymmentä vee. On se hurja ikä.

Kun henkisen sumuverhon keskeltä alkavat hahmottua tutut piirteet, Maija huojentuu. Hänen kasvoilleen leviää maailman kaunein hymy. "Onko se Mikko, voi mahoton?" Hän unohtaa hetkeksi, ettei enää selviä ilman rollaattoria ja rutistaa puolta pitempää miestä niin, että kylkiluut rutisevat.

Juomme Maijan kanssa kahvit. Muistelemme aikoja, jolloin Maija leipoi pullia ja minulle maistui. Olisin syönyt kaikki Maijan tekemät pullat, ellei äiti olisi tullut väliin. Seurakuntatalon keittiö oli minulle maailman pyhin paikka. Luulin joskus, että Maija asuu siellä. "Oisit sinä saarnannutkin, vaan eipä vielä annettu", Maija virnistää.

Kun kahvit on juotu, Maija nousee ja ottaa jääkaapin päällä olevasta laatikosta keksipaketin. "Nämä minä ostin ihan vaan sitä varten, että jos vaikka joku tulisi käymään", Maija selventää. "Avaa sinä, kun sulla on notkeammat sormet", hän jatkaa. Ja minähän avaan. Kääntelen ruskeaa keksipakettia kädessäni. Silmiini osuu viimeinen käyttöpäivä 11.10.2006.