Hannu-Pekka Björkman tekee hienon roolityön Timo Koivusalon uudessa elokuvassa Täällä Pohjantähden alla. Hän on kylän kirkkoherra. Lämmin ja kiltti ihminen, ja tiukan paikan tullen täysin tahdoton ja vahvan vaimonsa talutusnuorassa.

Traagiseksi kirkonmiehen päättämättömyys kasvaa, kun ajat muuttuvat ja kylän torpparit ja työläiset alkavat vaatia oikeuksiaan. Hulppeassa pappilassa asustava rovasti Salpakari jähmettyy vanhoihin asemiinsa.

Erityisesti nuoressa katsojasukupolvessa herää ihmetys, miksi elokuvan pappi asettuu sisällissodassa yksiselitteisesti rikkaiden puolelle ja on hampaaton auttamaan punaisia sotavankeja sodan jälkiselvittelyissä.

Väinö Linnan monikerroksiseen ja vivahteikkaaseen romaaniin perustuvassa elokuvassa kirkkoherra Salpakari on monen tulen välissä. Hänellä on omat heikkoutensa, mutta hänessä myös kiteytyy jotain yleispätevää kirkon ja työväestön suhteesta vuoden 1918 sodassa.

Kirkko oli asettunut laillisen hallituksen puolelle, mutta se oli myös puolustusasemissa vasemmiston taholta nousevaa kritiikkiä kohtaan.

Parinkymmenen vuoden kuluttua asetelma oli kuitenkin jo aivan toinen. Monet papit toimivat talvi- ja jatkosodassa sotilaspappeina, ja heillä oli merkittävä rooli tavallisten sotamiesten sielunhoitajina.

Nämä niin sanotut asevelipapit jatkoivat työtään tavallisen kansan parissa myös sotien jälkeen, ja heidän työstään kasvoi nykyisin tunnettu suomalainen kansankirkko. Uutena työmuotona he aloittivat kirkossa muun muassa perheneuvonnan, joka syntyi alunperin auttamaan sodan kolhimia ja toisistaan vieraannuttamia pariskuntia.