Kun Maria ja Joosef veivät kahdeksan päivän ikäisen Jeesuksen Jerusalemin temppeliin, siellä heitä odotti kaksi hyvin vanhaa profeettaa.

Simeon ja Hanna olivat koko ikänsä odottaneet saadakseen kerran nähdä maailman valkeuden ja uuden toivon, josta heille kummallekin oli annettu lupaus jo varhain.

Hannasta sanotaan, että hän oli — niin, kenties reilusti yli satavuotias. Simeon oli myös hyvin iäkäs. Kumpikin tunnisti Jeesuksen oitis tämän nähdessään ja puhkesi kiittämään Jumalaa.

Mietin järkyttyneenä tuota elämänmittaista odotusta. Varmaan molemmat olivat monta kertaa nääntyneet ja kyllästyneet siihen. Eikö kaikki tuntunut aika ajoin täysin toivottomalta, mahdottomalta? Kun toivon toteutuminen käy epätodennäköiseksi, kun kaikki muut luopuvat, kysytäänkö juuri silloin tällaisia ihmisiä, joiden sisimmästä ei sammu pieni kynttilä?

Meidän kiivasrytminen aikamme ei jaksa odottaa. Kaiken on oltava nopeaa ja tapahduttava mieluiten tänään tai ainakin huomenna. "Ne, jotka Herraa odottavat saavat uuden voiman", sanoo psalmin kirjoittaja. "He juoksevat eivätkä näänny."

Ja vaikka joskus näännymmekin, kannattavat meitä toistemme käsivarret — vuoroin minua, vuoroin sinua — ja kaikkien meidän käsiemme alla iankaikkinen Jumalan syvyys.

Valo tuikahtaa adventtiajan pimeydessä. Kuolleessa maassa roudan sylissä versoo siemen.