Pitkä syksy on vaatinut veronsa. Marraskuu on tullut koko painollaan. Sana marrashan tarkoittaa kuollutta. Juuri sellaisena Vantaa meille tänään irvistää.

Olin viikko sitten saattamassa hautaan erästä iäkästä miestä. Leskirouva kertaili haudalla miehensä elämänvaiheita ja sanoi: "Meillä oli todellinen rakkaus-avioliitto!" Sen jälkeen hän suuteli puista uurnaa ja laski sen hautaan. Uurnan päälle hän sirotteli vielä punaisten ruusujen terälehtiä. Mietin, että tuolla tavalla minäkin haluaisin tulla haudatuksi.

Loka- ja marraskuu on hyvä vuodenaika kuolla. Silloin luopuminen sykkii samaa rytmiä luonnon kanssa. Tulee tuuli, kylmä ja pimeä. Silloin on hyvä pudottaa omatkin lehdet, laskea kädet hetkeksi alas ja antaa haikeudelle tilaa. Pian on talvi taas täällä ja tekee mustasta valkoista. Kuoleman synkkyys vaihtuu yllättäväksi valoksi. Kaipauskin saa kauniit kasvot, todellisen ryppyvoiteen.

Kun katson tänään ulos ja sisään, näen paljon kyyneleitä. Lasin nurkkaan on kertynyt paljon itkemättömiä kesäöitä. Raskainta on katsoa pelokkaita silmiä, jotka huutavat turvallisuutta ja vastausta. Mutta mitä voin vastata, kun olen niin kesken? Mitä voin pyytää, kun en anna mitään? Mitä voin odottaa, kun en itsekään näe kevättä?

Mutta sen tiedän, että uusi elämä murtautuu vielä tämän kaiken keskelle kysymättä lupaa. Silmujen voimaa ei voi vastustaa mikään! Silloin on vain tunnettava omat luunsa ja oltava ihmeen hiljaa.

Niistä kyyneleistä vielä. Kun halla laskeutuu kotipihaan, kyyneleistä syntyy helmiä.