Purkki on kallellaan rantavedessä. Matalat aallot huljuvat vapaasti sisään ja ulos. Kalaparvi leikittelee auringossa kimaltaville laineilla. Pian nousee taas myrsky, yksi näitä ravistavia puuskia, jotka keikuttavat ulapalla uljaasti kiitäviä pursia.

Nuorena katsoin rantakalliolta ulapalle ja kiedoin käsivarret ympärilleni purevassa tuulessa. Ei… ei koskaan tuonne, hytisin. Puiset veneet keikkuivat kiikkerinä kuin lastut. Silkkiset purjeet lepattivat riekaleina. Arvaamattomat tuulet olivat iskemässä kimppuun kuin lokkiparvi — juuri kun hetken aikaa oli näyttänyt tyyneltä ja tasaiselta.

Kallionkolossa oli tuuletonta. Mutta vesi oli ummehtunut nurkkaan, eikä näköalaa ollut. Taivaankaistale oli ainoa katseltava kohta. Tuli jano, tuli nälkä ja halu liikkua, tarve nähdä jotakin uutta.

Jäädä vai lähteä? Varoituksen sanan saa lukea merikorteista, mutta aina nekään eivät kata kaikkia vaaroja. Aallot kasvavat, lasti kapinoi, meren pohja on arvaamaton.

Pysy paikallasi tai käy huonosti! huutaa satamavahti. Hänellä on kyllä kokemusta, sillä hän on vanha ja viisas. Nosta ankkuri, reivaa purjeet! pyytää innokas, kärsimätön merimies. Kapteeni epäröi.

"On pieni laiva matkalla taa aikain ulapan. Sen nimi seurakunta on, ja suunta Jumalan."