Luulin, että ovilla eivät kiertele pääkaupunkiseudulla enää kuin Jehovan todistajat, mormonit ja postinkantaja. Eräänä aamuna kuitenkin ovella rapisi. Ovikello oli vielä remontin jäljiltä asentamatta. Lapsi syliin potalta ja avaamaan. Seurakunnasta, huomenta. Onnea perheen yksivuotiaalle. Seurakunnan diakoniatyö kiersi kuulemma onnittelemassa kaikki vuoden täyttävät.

Kirkon strategiaan on kirjattu, että seurakuntalaisen ja seurakunnan työntekijöiden välillä tulisi olla vuosittain vähintään viisi laadukasta kohtaamista. Tämä odottamaton käynti kuittasi kertaheitolla seuraavan viiden vuoden kohtaamiset. Hieno tapa, jota rohkenen suositella monistettavaksi.

Vanhemmuuden myötä myös seurakuntaelämä on ottanut askeleen eteenpäin. Opiskelijana tuntui, että seurakunnassa ei ollut riittävästi toimintaa. Nyt koti-isänä sitä on niin paljon, ettei kaikkeen ehdikään.

On ollut hienoa huomata, miten toimivaa kirkon lapsi- ja perhetyö on. Siinä toteutuu todellinen arjen kristillisyys, jossa kenenkään uskonnollista harrastuneisuutta ei kysellä. Moni seurakunnan toimintamuoto yrittää tavoittaa suurta massaa ja tavallisia ihmisiä. Perhetyö onnistuu siinä. Jos Äiti ja toukka -piiriä ja muutamia muita ensisynnyttäjille suunnattuja vertaisryhmiä ei lasketa, ovat ovet avoinna myös lapsia hoitaville isille. Perhekerhoissa näyttääkin käyvän kiitettävä määrä myös miehiä.

Vaikka isän hoitovapaalla olon ei pitäisi enää olla niin harvinaista, välillä lapsi kantoliinassa kulkeminen kaupungilla kerää yhtä paljon katseita kuin aikanaan ensimmäinen tummaihoinen Helsingin olympialaisissa.

Ihmiset hymyilevät minulle kaduilla ja bussissa. Pienistä arkiaskareista, kuten lusikan käytöstä ravintolassa, saa ihailevia katseita. Myönnän nauttivani ventovieraiden kanssa käydyistä kestovaippakeskusteluista. Hoitovapaalla oleva isä on hellyttävä vauvansa kanssa. Mutta arjen sankarina on kiva olla vain tiettyyn pisteeseen asti.

Turhauttavinta on ulkopuolelta tulevien sukupuoliroolitusten karistelu. Tiedoksi vain, että vauvanruokaa lusikoitaessa sukupuoli ei ole merkityksellinen, eikä miehen junassa suorittamassa vaipanvaihdossa ole mitään söpöä. Harvassa asiassa ihminen haluaa tulla nähdyksi ensisijaisesti sukupuolensa kautta.

Hiekkalaatikkoisä ei ole sen kummempi kuin hiekkalaatikkoäiti. Mutta kaikille äideillekin soisi yhtä paljon ihailua perushuollon suorittamisesta. Taidan aloittaa seuraavassa perhekerhossa kehumistalkoot.