Naisille on raamattuopetuksessa yleensä tarjottu kahta roolia: Martan ja Marian. Kummassakin on nähty hyviä puolia.

Martta on välttämätön vastuunkantaja, kaikkien palvelija, joka yleensä tekee asiat mahdollisiksi konkreettisella työllään. Mariasta Jeesus sanoo, että hän on valinnut hyvän osan. Hän pitää tärkeimpänä kuunnella Jeesuksen opetuksia ja jättää käytännön asiat vähemmälle.

Pietarin ja Paavalin tulisieluinen toiminnallisuus ei kuulu tähän valikoimaan. Maria on nöyrä ja harras. Martta osoittaa toiminnallisen naisen temperamenttia valittamalla, että joutuu yksin remmiin.

Missä on sytyttävä naispuhuja, kansanjoukon innostaja, sanan taituri, sosiaalinen uudistaja? Ei pelkästään sanan kuulija, vaan myös sen toteuttaja?

Meitä naisia kehotetaan olemaan halveksimatta pientä osaa, tekemään vähäpätöisiltäkin tuntuvat tehtävät tunnollisesti. Se on varmasti hyvä oppi, mutta on myös naisia, jotka eivät koe itseään sen enempää Martaksi kuin Mariaksikaan.

He ehkä kaipaavat Paavalin matkoja, Pietarin temperamenttisia edesottamuksia tai Luukaksen lääkärintyötä. Kirkkoa, jossa ei enää jarruteltaisi ja pidäteltäisi. Kirkkoa, jossa sukupuolirooli ei olisi säädelty eikä yhdentekevä, vaan kummankin, miehen ja naisen, parasta tarjoava.

Haluamme hiljentyä Jeesuksen jalkojen juureen. Mutta sitten haluamme nousta ja kävellä, kulkea kaikille niille teille, joille meitä viitotaan.