Olin muutama vuosi sitten valitsemassa seurakunnan leirikeskukseen isäntää. Haastatteluun oli kutsuttu kolme paikallista metsien miestä, joiden kädessä lapio oli kulunut huomattavasti enemmän kuin kynä.

Haastattelut etenivät mallikkaasti, kunnes direktoraatti päätti kysyä miesten suhdetta kirkkoon ja Jumalaan. Haastatteluporukan puheenjohtaja esitti isäntätarjokkaille aina saman kysymyksen: "No, miten sinulla on noiden uskonasioiden laita?" Kysymyksen jälkeen seurasi pitkä hiljaisuus, joka päättyi aina samaan vastaukseen: "Ne on kunnossa." Tämän jälkeen ei uskonasioista enää udeltu.

Kun suomalainen mies puhuu uskostaan, hän tekee sen vakaasti ja harkitusti. Usein tulee melkein sellainen olo, ettei suomalaisen miehen uskonrauhaa saa häiritä, niin syvältä tuntuvat nuo vähät sanat kumpuavan. Joskus vähänkin on paljon.

Kesän alkupuolella olin hautaamassa erään kuuron miehen. Perinteiseen tapaan oli sovittu, että muistotilaisuudessa kukin saa vapaasti kertoa muistojaan vainajasta. Erikoisinta oli, että kaikki puheenvuoron käyttäjät tekivät sen viittomakielellä, suuren tunteen vallassa. Voi sitä käsien liikettä ja vimmaa! Kukaan oikean puhekyvyn omaava ei puolestaan puhunut sanaakaan.

Suomalaisilla sanat tuntuvat tarttuvan kitalakeen. Ehkä sanoilla on myös liian suuri painoarvo. Raamatussakin annetaan hiljaisuudelle ja puhumiselle yhtä suuri arvo: "Aika olla vaiti, ja aika puhua."

Sanat voivat kuitenkin myös hoitaa ja puhdistaa. Vaikka ei monisanaisesti pystyisikään elämäänsä jakamaan, on pari sanaa syytä jokaisen opetella. Kiitos ja anteeksi. Jo noilla sanoilla pääsee pitkälle, jopa taivaaseen asti.