Lukuvuoden alku on erilaisten nahkiaisten, nasujaisten, mopo-konvien ja fuksiaisten aikaa. Niissä tulokkaita pompotetaan: heidän on pukeuduttava ohjeiden mukaisesti — vaikka jätesäkkiin, vessapaperiin tai alusvaatteisiin — ja suoritettava kaikenkarvaisia, nöyryyttäviäkin tehtäviä.

Kansatieteilijä Bo Lönnqvist toteaa kirjassaan Vaatteiden valtapeli (Schildts 2008), että pukeutuminen on osa yksilön minäkuvaa. Kun joutuu riisumaan tutut, itse valitsemansa vaatteet ja saa possunkärsän naamalleen ja lötkökalsarit jalkaansa, voi siis päätellä, että on luopumassa entisestä roolistaan tai asemastaan.

Aikuisten oikeasti samaa tapahtuu erilaisissa laitoksissa: sairaaloissa, vankiloissa ja vaikka luostareissakin. Joutuessaan luovuttamaan pois omat vaatteensa ihminen luovuttaa myös osan identiteettiään. Hän joutuu pukeutumaan samanlaisiin vaatteisiin kuin muutkin ja jopa antamaan pois esimerkiksi kauneudenhoito- tai parranajovälineet, joilla hän on tottunut pitämään yllä omaa ulkonäköään.

Opiskelijat sen sijaan pukeutuvat fuksiaisten nöyryytyksistä selvittyään ihan vapaaehtoisesti samanlaisiin vaatteisiin kuin muut: haalareihin. Ne tuovat yhteenkuuluvuutta ja ovat eräänlainen opiskelijan juhlapuku. Lönnqvistin arvion mukaan haalareihin pukeutuminen antaa viestin siitä, että nyt tapahtuu jotakin erityistä. Todellisuudessa mitään sen kummempaa ei tapahdu, "homogeeninen haalarimassa vain liikkuu humalassa".