Huhtikuussa 1968 salamurhaaja ampui Martin Luther Kingin hotellin parvekkeelle Memphisissä. Tammikuussa 2009 Barack Obama vannoi virkavalansa Washingtonissa ja Yhdysvallat sai ensimmäisen tummaihoisen presidentin.

Näiden tapahtumien välissä on yli neljäkymmentä vuotta. Mutta kun lukee Martin Luther Kingin elämäkerran ja Barack Obaman omaelämäkerran nuoruusvuosiltaan, aika menettää merkityksensä.

Obaman menestys presidentinvaaleissa on jatkumoa sille, minkä King aloitti: mustien pitkälle marssille kohti täysivaltaista Amerikan kansalaisuutta. Samalla sekä King että Obama ovat esimerkillään antaneet toivoa vielä paljon laajemmille kansanjoukoille. Kummankin perusviesti on sama: muutos on mahdollinen, kun tavalliset ihmiset ottavat sen asiakseen.

Kansalaisoikeustaistelija, teologian tohtori Martin Luther King nousi pienen seurakunnan papista kansanjohtajaksi puolivahingossa. Hän kuitenkin otti kantaakseen raskaan taakan usein omiensakin parjaamana johtajana. Hänen sosiaalinen evankeliuminsa ylitti rajoja. Kingin sanomaa ei ollut tarkoitettu vain rotuerottelun lopettamiseen vaan hän ajatteli myös laajemmin valkoisia köyhiä ja kehitysmaiden ihmisiä. King myös vastusti Vietnamin sotaa jo siinä vaiheessa, kun sodalla oli Yhdysvalloissa vielä suuren enemmistön tuki.

King oli hengellinen ja profeetallinen. Jo varhain tämä väkivallattoman vastarinnan apostoli aavisti tulevansa tapetuksi sanomansa vuoksi. Kuoleman odotus väritti hänen elämäänsä.

Vaikka King oli hengenmies, hän oli kaikkea muuta kuin täydellinen. Hänellä oli lukemattomia naissuhteita, joita Kingiä inhonnut FBI:n johtaja J. Edgar Hoover käytti häikäilemättä hyväkseen. Hoover piti Kingiä kommunistina ja moraalittomana elostelijana ja raportoi tämän toimista Yhdysvaltain hallitukselle.

Obama jatkoi Kingin työtä

Kingillä oli keskeinen rooli siinä, että rotuerottelu Yhdysvalloissa saatiin virallisesti loppumaan ja mustille taattiin yhtäläiset kansalaisoikeudet. Hänen työnsä jäi kuitenkin kesken, mikä käy ilmi Barack Obaman omaelämäkerrallisesta romaanista.

Obama vietti nuoruutensa maailmassa, jossa kansalaisoikeudet saattoivat olla paperilla samat, mutta käytännössä musta väestö eli huomattavasti huonommissa oloissa niin taloudellisesti kuin sosiaalisesti. Hän yritti parantaa mustan väestön oloja Chicagossa, josta mustien slummit eivät neljässäkymmenessä vuodessa olleet kadonneet mihinkään.

Obaman kirja kertoo oman identiteetin ja isän etsinnästä, jotka ovat kytköksissä toisiinsa. Obaman isä oli kenialainen muslimi, joka opiskeli Havaijilla. Isä palasi kotimaahansa ja Obama jäi valkoisen äitinsä ja isovanhempiensa kotiin. Isänsä hän tapasi vain kerran tämän jälkeen, mutta isän sukuun hänellä on kirjan mukaan lämpimät ja läheiset yhteydet.

Jos on Yhdysvalloissa mulatti, on musta. Tämän Obama sai oppia kantapään kautta, mutta vuosien varrella hän oppi myös olemaan taustastaan ylpeä. Toisaalta hän on Kingin tapaan mies, joka kykenee ylittämään rajoja. Tuskin hänestä muuten presidenttiä olisi tullutkaan.

Obaman omaelämäkerta osoittaa, että hän on kirjallisesti erittäin lahjakas. King oli Obaman tapaan loistava puhuja, mutta hän tarvitsi teksteihinsä muiden apua. Obama pärjää itse.

Kun on lukenut nämä kaksi kirjaa, Yhdysvaltain poliittisten johtajien fraasiksi tullut sana "vapaus" alkaa saada sisältöä. Vapaus on todellista vapautta vasta, kun siihen kytkeytyy oikeudenmukaisuus.