Yhä uudestaan telkät lentävät veden pintaa viistäen ylös kosken niskaan, pudottautuvat alas virran imuun ja antavat mennä. Koskenlasku on niille juuri nyt koko elämä.

Telkät surffaavat aallon harjoilla, katoavat tämän tästä kuohujen sisään, hypähtävät taas pintaan. Auringon valo vain välähtää kaikissa sateenkaaren väreissä niiden höyhenpuvussa ja ryöppyävissä vedenpisaroissa.

Alakuohuissa linnut katoavat kokonaan näkyvistä ja pulpahtavat sitten pintaan kuin korkki kaukana kosken alla. Heti uudestaan siiville ja leikki saa alkaa alusta. Ne ovat ilakoinnin mestareita. Tipauttavat taatusti laudalta kaikki muut surffaajat. Mieleni asettuu ja jotain niiden ilosta viriää väkisin sisimpääni.

Miten voisi itse olla yhtä oman olemisensa kanssa kuin nuo pikku koskenlaskijat omassa elementissään? Ei niidenkään elämä ole pelkkää leikkiä. Telkkäemo puolustaa poikasiaan kaikkia uhkia vastaan sellaisella kiihkeydellä, ettei niin pienestä olennosta sitä voisi mitenkään kuvitella. Mutta nyt ne kaikki ottavat ilon irti elämästä viimeisen koskenryöppyyn saakka.

Mietin, missä mieleni sopukoissa piilottelee se pieni koskenlaskija, joka osaisi heittäytyä virran pyörteisiin ja leikkiä kosken harjalla, sukeltaa sisään, ja pulpahtaa pintaan virran tyynnyttyä, koska tietää, että kyllä se virta kantaa ja kohta tyyntyy. Missä on mieleni iloinen tarkkailija, joka osaa nauttia kyydistä, vaikka elämä keinuttaakin?

Kenenkään ei kannata etsiä elämänsä koskia. Ne kyllä huomaa, kun niihin joutuu. Kun kuulee kohinan, hidastetaan askelta ja rauhoitutaan kuuntelemaan. Kun kaikkein syvimmällä itsessään lepää Jumalassa, hänet näkee kaikkialla. Tyvenkin tulee vastaan.