Me ihmiset toivomme usein sisimmässämme, että Jumala muistuttaisi isän sijasta enemmänkin isoisää. Siis sellaista hyväntuulista vanhaa setää, joka sallisi kaiken ja joka antaisi makeaa mahan täydeltä.

Jumala on kuitenkin vastuullinen kasvattaja, jonka epäkiitollinen tehtävä on joskus kieltää meiltä asioita. Hän yrittää lannistumatta ohjata meitä meidän omantuntomme sekä Raamatun käskyjen avulla polulle, joka johtaa lopulta ikuiseen kirkkauteen. Jumala ei ole koskaan luvannut, että tuon polun seuraaminen olisi helppoa. Sen sijaan hän on luvannut itse kulkea meidän vierellämme.

Koin yli kymmenen vuotta sitten Kallion Pyhän Sydämen Kappelissa erittäin vaikuttavan esimerkin luottamuksesta Jumalaan. Kappelissa saarnasi silloin kirjoitukseni alussa olevasta Heprealaiskirjeen kohdasta minulle tuntemattomaksi jäänyt pastori, joka kiitti Jumalaa kohtaamistaan vaikeuksista sekä siitä, että sai kasvaa niiden kautta. Erikoisen tilanteesta teki se, että kyseinen pastori oli sokeutumassa sairauden takia.

Huomaan miettiväni tuota pastoria aina silloin, kun elämä tuntuu raskaalta. Kuinka pieniltä minun oman elämäni haasteet tuntuvatkaan sen jälkeen. Yritänkin nykyään vaikeuksien edessä noudattaa sokeutuvan pastorin esimerkkiä ja sanoa koko sydämestäni, että "Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi".

Ensi sunnuntai on 3. sunnuntai helluntaista. Sen aihe on Kutsu Jumalan valtakuntaan. Alttarilla on vihreä liina ja kaksi kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 18:17–20, 26–29, Hes. 33:30–33, Hepr. 12:1–6 ja Luuk. 9:57–62.