Kun jotakin myydään, on tapana luetella etuja, joita tuotteen ostaja saa. Aatteita tai ideologioita myydään kuin muitakin myytäviä, ja useinhan ne maksavatkin paljon. Joskus ne ovat keveitä ja hinnattomia, mutta myös arvottomia.

"Jeesus antaa hymyn", luki tarrassa iloisella aatteellisella 1970-luvulla. Nuorille mainostettiin Jeesus-ratkaisua, jonkinlaista vesitetyn vapauden ja hyvän henkivakuutuksen yhdistelmää, amerikkalaisen kultaisen keskiluokan malliin. Viihtyvyyttä ja turvallisuutta, takkatulta ja asuntoautoa porvarillisen ydinperheen arvojen suojissa.

Todellisuudessa Jeesus toi levottomuuden. Hän avasi silmiämme vähitellen, niin että kipeää tekevät näyt maailmalta eivät enää jättäneet meitä rauhaan. Hän kehotti taisteluun eikä takkatulen ääreen. Alkoi valkea, kuiva kausi, uskon hinnan ensimmäiset osasuoritukset. Miksi ihmeessä uskoa? kysyi silloin moni itseltään. Tämä ei olekaan kivaa. Tämä vie vastuuseen muista, ja voi unohtaa oman viihtyvyyden palvomisen ja oman hyvinvoinnin kiihkeän turvaamisen.

Usko vie uhrauksiin, loputtomaan sotaan oman itsekkyyden ja lähimmäisenrakkauden välillä. EVVK, sanoo vallitseva normi, kun uskon katse kiinnittyy tarvitsevaan. Jokainen pärjätköön omillaan. En minä ole vastuussa koko maailmasta. Taivaanrannanmaalarien aika on ohi. Niin kulkee siitä leeviläinenkin: hädässä olevan lähimmäisen ohi omissa kiireissään.

Onneksi meidän aikanamme versovat myös erilaiset samarialaisten liikkeet ja pyrkimykset, joiden kautta voi opetella katsomaan oman uskonsa kauneuden tai puutteellisuuden sijasta lähimmäisessä asuvaan Kristukseen.