Perjantaisin Aini Korhonen tulee tavalliseen tapaan kotiin työpaikaltaan Pääkaupunkiseudun verotoimistosta. Taksi tuo hänet kotipihaan. Korhonen kiipeää raput ylös asuntoonsa ja avaa oven. "Terve", saattaa harmaa neitokakadu Roope huudahtaa. Roopen lisäksi kotona odottaa päivän posti.

Posti tuo Korhoselle cd-levyn. Levylle on luettu uutisia ja juttuja muun muassa Helsingin Sanomista ja Vantaan Laurista sekä muista Vantaalla ilmestyvistä ilmaisjakelulehdistä.

— Kuuntelen lehdet yleensä heti, kun olen tullut töistä, Korhonen kertoo.

Aini Korhonen oli 10-vuotias menettäessään näkönsä. Sokeutuminen johtui silmähermojen surkastumisesta. Näkökyky heikkeni vähitellen. Näkökenttään ilmestyi ihmeellisiä kuvioita ja lopulta hän ei nähnyt edes auringon valoa.

— En näe muuta kuin unta. Unet ovat useimmiten samanlaisia kuin silloin kun vielä näin.

C-kaseteista nykyaikaan

Aini Korhonen sai runsaat kolme vuotta sitten käyttöönsä Daisy-kuuntelulaitteen. Sitä ennen hän kuunteli lehdet ja kirjat c-kaseteilta. Daisyn avulla äänitteiden selaaminen on helpompaa.

— Paras laite, joka tähän mennessä on keksitty, Korhonen sanoo ja esittelee kuinka laite toimii.

Pöytäpuhelimen kokoisesta laitteesta kuuluu naisen ääni. Lukijana on joku vapaaehtoisista, jotka käyvät Vantaan seurakuntien diakoniakeskuksessa kahdesti viikossa lukemassa Vantaan Lauri-, Sana- ja Kotimaa-lehtiä äänitallenteelle.

Korhosen mielestä hyvältä lukijalta ei vaadita mitään erityisominaisuuksia.

— Jokainen lukee äänellään. Hyvä lukija ei hätäile, vaan lukee selkeästi. Halutessani voin säätää lukunopeutta nopeammaksi, Korhonen sanoo.

Cd-levyihin siirtymistä hän pitää hyvänä asiana.

— Cd-levyjä ei tarvitse palauttaa. Aiemmin käytössä olleet c-kasetit piti palauttaa postitse kuuntelun jälkeen. Jokaisella oli käytössä kaksi kasettia. Jos unohti palauttaa ne kahtena peräkkäisenä viikkona, niin seuraavalla viikolla jäi kasetti saamatta ja lehdet kuuntelematta.

Luhtapohjasta sokeainkouluun

Lapsena Aini Korhonen kävi kaksi luokkaa tavallista koulua ja oppi tikkukirjaimet. Hän muistaa ne vieläkin. Näkökyvyn menetettyään hän jäi kotiin. 12-vuotiaana Korhonen pääsi Kuopion Sokeainkouluun.

— Äiti aluksi vähän vastusti minun lähettämistäni sinne. Hän mietti, opinko siellä kunnolla mitään.

Korhonen ei ehtinyt olla sisäoppilaitoksessa viikkoakaan, kun hän koti-ikäväänsä itkien kirjoitti äidille kirjeen tikkukirjaimin.

Joululomalla hän pääsi käymään kotona Pohjois-Karjalassa, Luhtapohjan kylässä.

— Olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan pistekirjaimin. Kyllä vanhemmat ja sisarukset kotona ihmettelivät pistekirjaimin kirjoittamiani tarinoita, joita näytin heille.

Siitä saakka Korhonen oli innokas pistekirjojen lukija.

— Välillä oli pakko pitää taukoa. Tuntui, että sormet menevät verille. Äänikirjoja saimme kuunnella vasta koulusta valmistumisen jälkeen, jotta oppisimme pistekirjoituksen kunnolla. Ensimmäiset äänikirjat kuuntelin magnetofonin kelanauhoilta.

Arki apuvälineiden kanssa

Aini Korhosen tietokoneessa oleva puhesyntetisaattori muuttaa tekstin puheeksi. Sen avulla voi kuunnella uutisia netistä.

Hänen rannekellonsa näyttää tavalliselta, mutta sen kannen alla on pistenäyttö. Sitä tunnustelemalla saa tietää ajan minuutin tarkkuudella. Kotoa lähtiessään Korhonen liikkuu valkoisen kepin kanssa.

Lastenhoito sujui Korhoselta siinä missä näkeviltäkin.

— Kun odotin ensimmäistä lastani, anoppi kysyi, että miten sinä oikein osaat sitä lasta syöttää. Vastasin, etten ole ensimmäinen näkövammainen, joka saa lapsen ja ettei vauvan kasvot niin suuret ole, ettenkö löytäisi sieltä suuta, kolme lasta kasvattanut äiti kertoo.

Nykyään Korhonen tunnustautuu äänikirjojen suurkuluttajaksi. Daisy-laitteella voi kuunnella myös niitä ja musiikkia.

— Minulla on melkein aina joku kirja kesken, ja jos ei ole, niin aloitan pian uuden. Tällä hetkellä kuuntelen Robin Hanbury-Tenisonin kirjaa nimeltä Suuret tutkimusmatkat. Olen vasta aivan alussa, mutta kirja vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta.

Perjantaina 5.6. posti tuo Aini Korhoselle kuunneltavia lehtiä.