Viime viikolla kävelin ihanassa auringon paisteessa pellon laitaa Kyrölässä, ja tunsin itseni yhdeksi Isän lempilapsista. Olin likainen, väsynyt, nälkäinen, epäonnistunut ja myöhässä. Mutta, olin menossa koulutovereitani tapaamaan saunailtaan. Saisin ruokaa, vaikka tulisin tyhjin käsin. Pääsisin saunaan, eikä varmaan tarvitsisi istua yksin ja hiljaa. Minua kuunneltaisiin, vaikka en varmasti sanoisi mitään viisasta. Hyräilin matkalla lastenvirttä, joka alkaa "Mä kiitän Herraa, kun elää saan".

Ajattelin kaikkia tekemiäni virheitä ja läheltä-piti-virheitä sekä sitä, miten Isä siunaa, varjelee ja rakastaa, kaikesta huolimatta. Herra antaa kauniin matkasään, kun on monta pellon piennarta kuljettavana. Herra antaa sateen langeta, kun on janoisia kukkia eikä aikaa kastella. Herra antaa auringon lämmittää, kun kävelen harhaan ja molskahdan ojaan. Herra on armollinen ja antaa minulle anteeksi, vaikka itse en pystyisi. Isälle me olemme kaikki lempilapsia. Eriasia on, miten itse sitä katsomme.

Eräänä keväisenä aamuna lakaistessani kirkon pihaa kirkas aamuaurinko heijastui postiluukusta ja teki maahan kalan ääriviivat. Kuvio muodostui oven eteen, hiekkaritilän ja roskien alle piiloon. Sain kokea kirjaimellisesti, miten päivä paistaa risukasaan, miten Herran armo näkyy, jos vain tulee kurkistaneeksi asioita oikealta kantilta.

Ensi sunnuntai on Pyhän Kolminaisuuden päivä. Sen aihe on Salattu Jumala. Alttarilla on valkoinen liina ja kuusi kynttilää. Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 95:1–2, 6–7, 4. Moos. 6:22–27 tai Jes. 66:1–2, Ef. 1:3–14 ja Matt. 28:16–20.