Meille tuli vauva. Ei se paljon tuijotellut isänsä kalenteriin. Se vain päätti tulla kaiken keskelle ja olla kaiken keskus — edes hetken.

Synnytyssalissa on aina yhtä kiehtovaa olla. Harvoin elämä ja kuolema tanssivat yhtä kummallista paritanssia kuin uuden elämän murtautuessa maailmaan. Ihminen kasvaa jälleen olemattoman pieneksi ja hengittää supistusten tahtiin. Sydänkäyrän heilahtelut aiheuttavat ahdistusta rintalastan alla. Naarasleijonan kipu saa miehen mykäksi. Onneksi on ne akupisteet, joita painelemaan mies edes kelpaa.

"Nyt saa ponnistaa!" huutaa kätilö viimein. Ja sieltä se tulee, ensin pää, sitten kaartuva ruumis, roikkuvat raajat ja lopulta yllättävän paksu napanuora. Siinä se nyt on, uusi ihminen. "Voi", huokaavat kaikki synnytyssaliin ehtineet yhteen ääneen. Kaikki itkevät ilosta ja kiitoksesta, kätilötkin.

Uuden elämän syntymisessä ja kuoleman rajalla saattokodissa on merkillisellä tavalla jotain yhteistä. Kun elämän henki hiipuu ruumiista pois tai elämän ensi parkaisu pyrkii ilmoille, ollaan rajapinnalla. Tämän puoleisen ajallisen todellisuuden ja iankaikkisen elämänmenon kiertoradat kohtaavat hetkeksi. Me saamme pienen aavistuksen taivaallisesta kirkkaudesta, johon Jumala on meidät kutsunut.

Tuo hetki on lyhyt, mutta sitäkin merkittävämpi. Tuo elämän rajapinta on kuin Jumalan hipaisu meidän poskillemme. Syntymässä ja kuolemassa on aina ikkuna iäisyyteen auki. Sen voimalla jaksamme tämän elämän.