Älä tunne syyllisyyttä. Se on epäterveellistä. Se on vanhanaikaista. Se osataan selittää hienosti pois: kaikki tekevät aina parhaansa, juu. Et ole vastuussa. Etsitään muita vastuunkantajia. Sitä paitsi, kaikkihan niin ja niin menettelevät. Et ole tehnyt sen pahemmin kuin muutkaan.

Joskus tekee mieli huutaa: älkää viekö minulta synnintuntoani! Antakaa minun ymmärtää virheeni ja väärät tekoni ja ottaa niistä vastuu! Älkää puolustelko, selitelkö, lohdutelko, painako villaisella. Olen tehnyt väärin. Haluan katua: culpa rubet vultus meus, syyllisyys saa kasvoni punoittamaan, kuten Mozartin Requiemissä sanotaan.

Haluan katua, nähdä tekoni. Psalmin kirjoittaja sanoo: syntini on aina minun edessäni. Katumusta seuraa anteeksipyyntö ja armahdus. Pois livahtaminen korkeimman tuomarin edestä ei tyydytä ihmistä. Katumus särkee — ja parantaa.

Yhteisömme elämään on tarttunut vaikea sairaus. Emme osaa enää tuntea syyllisyyttä tai katumusta, myöntää virheitämme tai pyytää anteeksi. Kylmä, kiristetty virallinen anteeksipyyntö sujuu kömpelösti, ja sisältää usein sisäisen takaisinvedon: sanomme näin, koska korrektius vaatii. Oikeasti emme tunnusta.

Ihminen voi toki ymmärtää itseään ja syitä vääriin tekoihinsa. Psykologinen selitysmalli ei kuitenkaan kumoa katumusta Jumalan edessä.

On hyvä puolustautua, kun on sen aika. Mutta on hyvä myös ottaa syntitaakkansa ja pudottaa se ristin juureen.

Tunnusta, kadu, hyvitä. Vanha kaava on terveempi kuin pussillinen uusia keinoja välttää synnintunnon kirpaisu.