Pyhän Laurin kirkon sakastissa on erityisellä tavalla sisustettu tuoli. Siinä nukkuu Hertta-kirkonrotta. Toisinaan se herää urkujen pauhinaan. Musiikki panee vipinää 101-vuotiaaseen vanhukseen.

Hertta tahtoo esitellä omaa vetreyttään ja panee jumpaksi kaikille, jotka suostuvat katsomaan. Jotkut kyllä epäilevät, että Hertan lonkassa saattaisi olla pientä kulumaa.

— Olen todella hyvässä kunnossa. Jumppaan joka päivä, Hertta kehaisee.

Hertta kertoo olevansa rottien ylhäisintä sukua, saahan se asua 550-vuotiaassa kirkossa.

— Tämä on minun kirkkoni. Hienoa, että tulitte katsomaan minua, Hertta keimailee tikkurilalaisille eskarilaisille.

Pyhän Laurin kirkko on samalla sekä Hertan koti että työpaikka. Se on kirkossa hyvällä näköalapaikalla — tai sanottaisiinko hajualapaikalla. Hertan kuono nimittäin voi olla tarkempi kuin palovaroittimen anturi.

Hertta kävisi mielellään koulua, mutta se on kyllä tyytyväinen olotilaansa kirkossakin. Erityisesti se innostuu, kun kirkkoon tulee ihmisiä.

— Rakastan esiintymistä, kun minulla on säestäjä, Hertta huikkaa kanttorille, joka alkaa soittaa Hertan riemuksi häämarssia.

Hertta kulkee tanssiaskelein kirkon kuoriin ja kyynelehtii isoon liinaansa. Ajatuskin häistä liikuttaa sitä, vaikka niitä näkee kirkossa yhtenään varsinkin kesällä.

Kohta Hertta liihottaa jo omiin hommiinsa.

— Talvella minulla on paljon lumitöitä, Hertta sanoo ja vilkuttaa luikkiessaan sakastin pehmeää tuolia kohti.