Hallitus aikoo nostaa eläkeikää 65 vuoteen ja perustelee sitä taloudellisella laman aiheuttamalla velkaantumisella. Sen mukaan — jotta kriisistä selvitään — suomalaisten on tehtävä töitä pidempään, ainakin yhtä pitkään kuin muut pohjoismaalaiset.

Päätös herättää monenlaisia ajatuksia. Ensimmäinen niistä on, että päätös ei ole yllätys. Oman sukupolveni pitää todennäköisesti jaksaa työelämässä paljon pidempään kuin niiden, jotka nyt jäävät eläkkeelle. Toinen ajatus liittyy tuohon pohjoismaiseen vertailuun. Olisikohan suomalaisessa työelämässä jotain pielessä, kun töissä ei jakseta edes 63-vuotiaaksi ja moni alle kuusikymppinenkin haikailee eläkkeelle?

Nykyinen talouslama vain jouduttaa väistämätöntä eläkeiän nousua. Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä nousee vuoteen 2030 mennessä 16 prosentista 26 prosenttiin. Yli 85-vuotiaita on vuonna 2040 nykyisten 94 000 sijasta peräti 349 000. Väestön huoltosuhde muuttuu dramaattisesti eli entistä pienempi joukko työikäisiä joutuu huolehtimaan entistä isommasta joukosta vanhuksia ja suurin piirtein nykyisestä määrästä lapsia. Miten muuten tämä onnistuu kuin pidentämällä ihmisten työssäoloa kummastakin päästä? Voi siis hyvin olla, että odottelen eläkkeelle pääsyä vielä seitsemänkymppisenä.

Entistä pidempään työelämässä jaksaminen edellyttäisi kuitenkin, että siinä tapahtuisi muutoksia, jotka tekevät työstä entistä inhimillisempää ja samalla innostavampaa. Tarkoitan suhtautumista työntekijään todellisena eikä vain juhlapuheissa esille nostettavana voimavarana. Mikäli tahti töissä koko ajan vain kiristyy, kuka jaksaa eläkkeelle asti?

Väitän, että muissa Pohjoismaissa työntekijöistä pidetään parempaa huolta ja ihmiset ovat mielellään pitempään töissä. Tämän lisäksi eroa on myös siinä, miten työntekijät itse huolehtivat itsestään. Monet suomalaiset puristavat velvollisuudentunnossaan itsestään kaiken irti niin työssä kuin kotona, ja jäävät siksi eläkkeelle monenlaisten sairauksien vaivaamina. Sekin muuten tulee yhteiskunnalle kalliiksi.